Olen sittenkin jatkanut työsuhdettani tässä pienessä kaupallisessa yrityksessä, vaikka muualle haikailenkin.. Ajattelin ensin aloittavani nyt tammikuussa myynnin ammattitutkinnon suorittamisen työn ohella, mutta hylkäsin sitten sen ajatuksen. Ei ole tarpeeksi ehkä motivaatiota, rohkeutta ja kiinnostusta siihen, vaikka tuo koulutus ei kauaa olisikaan kestänyt. Ja itse kun sen ois joutunut maksamaan niin ois pakko ollu käydä niillä tunneilla, ettei rahat ois menny hukkaan.. En vaan koe pystyväni vastaamaan omista opintosuorituksistani; tarvitsen jonkun joka tuutoroi ja vahtii, että myös teen sovitut tehtävät jne! Siksi mielummin kävisin vaikka merkonomin perustutkinnon parissa vuodessa kuin tuollaisen 6-9kk koulutuksen itsenäisesti..
Olen tässä käynyt myös työkkärissä ammatinvalintatesteissä. Toivoin saavani niistä uusia näkökulmia ja vinkkejä sellaisiin ammattialoihin, joita en itse ole huomannut tai harkinnut. Tulokset olivat vähän pettymyksiä. Ei mitään uutta! Luonneosion tulokset vastasivat hyvin mielikuvaani itsestäni. Muut testit kertoivat, että olen keskitasoa parempi avaruudellista hahmottamiskykyä ja loogista päättelytaitoa vaativissa tehtävissä. Muissa keskitasoa. No eipä yllätys kun olen aina pärjännyt ns. älykkyystesteissä hyvin ja keskitasoa paremmin :)Ainut uusi ala, jota mulle ehdotettiin, olivat ns. toimistotyöt ja insinööri! Hahaha! Minäkö joku insinööri? Never! Ei ole pienintäkään kiinnostusta tai lahjoja teknisiä aloja kohtaan. Ja toimistotyöt olen aina mieltänyt liian tylsänä ja tietokonekeskeisenä. Toki nykyään, kun fyysinen kuntoni on aika heikko, olen jopa joutunut miettimään toimistotöiden kaltaisia kevyitä töitä tulevalle. Siksi en voi täysin varmana sanoa, etten ikinä tule tekemään toimistohommia.
Työkkärin täti kehotti mua hakemaan ammattikorkeaan tai yliopistoon, koska muuten mun tiedot ja taidot menee hukkaan, ammattikoulut ei tarjoa tarpeeksi älyllisiä haasteita mulle. Tottahan sen sanat olivat, mut mulla on nämä omat rajoittavat tekijäni :/ Luottamus omiin kykyihini ja pärjäämiseeni ovat erittäin alhaiset enkä uskalla tehdä muutoksia. En usko saavani ammattikorkeakouluista tarpeeksi tukea opiskeluihini, ja pelkään myös millaiseksi stressihirviöksi muuttuisin vaativien opiskelujen myötä, kun jo pelkästään ammattikoulun opinnäytetyö sai minut muuttumaan raivokiukkuäksyhirviöksi..
----
Vuodelle 2012 mulla on paljon unelmia. Tai eivät ne varmasti vielä 2012 ole toteutettavissa, mutta tulevaisuudessa kuitenkin. :)
Olen alkanut katselemaan omistusasuntoja netistä. Oi, haluaisin niin kovasti ostaa oman asunnon! Haaveissa olisi hommata suoraan kolmio, jotta olisi vähän enemmän tilaa eikä sit heti tarvitsisi muuttaa isompaa, jos vaikka lapsia joskus tulisi. Olisin valmis ottamaan lainaa jopa 100 000€, jos hyvä asunto sattuisi kohdalle. Eri seikka on kyl, et paljonko pankit mulle lainaa myöntäisi.. Tuskin paljon yhtään 15h/vk työsopparilla vaikka työni onkin vakituinen..
Äsken tulikin jo mainittua lapsista jotain. Olen alkanut haaveilemaan omasta lapsesta nyt viime aikana. Ehkä siksi, että lapsia on alkanut putkahtelemaan samanikäisille tuttavilleni ja muillekin tutuilleni. Olisin kyllä valmis. Olisinhan ollut jo silloin pari vuotta sitten (lue v.2009 blogimerkinnät)... Este on vaan edelleen sama kuin viimeksi: mieheni ei ole valmis isäksi ja ottamaan vastuuta. :/ Koen itse olevani vakavasti sitoutunut tähän meidän parisuhteeseen ja haluaisin mennä askeleita eteenpäin! Nykyisellään vaan tuntuu, että koko ajan vaan odotan, odotan, odotan,, (odotan, et tapahtuis jotain..)
Meidän parisuhteesta on tullut aika tasapaksua ja arkea. Kumpikin käy töissä ja vuorot menee aika usein pahasti ristiin. Mua rassaa, kun mies viettää kotiin tullessa aikaansa vaan tietokoneella kavereidensa kanssa pelaten joka helvetin päivä monta tuntia! tai sitten katsoo typeriä sarjoja telkkarista tuntikausia. Olen yrittänyt pyytää häntä viettämään aikaa minun kanssani, en vaan tiedä, mitä me voitaisiin yhdessä tehdä, kun tuntuu, ettei samat asia kiinnosta. Ei aina jaksaisi telkkariakaan katsella. Lenkillä ei pystytä käymään juuri koskaan, koska jompi kumpi on omista töistä niin uupunut, ettei enää illalla jaksa. Olen usein surullinen ja turhautunut, tuntuu, ettei toinen välitä tai halua panostaa yhteiseen aikaan. Mies ei myöskään halua lähteä juuri koskaan kanssani kaupungille tai mihinkään. Haluaisin joskus käydä baarissa tai jossain vaikka ihan vaan istumassa muutamalla, mutta EI, ei voi lähteä kahdestaan mihinkään. Baareissa voi hänen mielestään olla vaan isolla porukalla... Aina minun pitää ehdottaa lähtemistä johonkin ihmisten ilmoille, vaikka ihan ruokakauppaankin. Ärsyttävää! Joudun joka helvetin asian itsekseni suunnittelemaan ja toteuttamaan, kun toinen ei osaa olla yhtään oma-aloitteinen tai vastuullinen. Armeijan jälkeen tuo tais taantua takaisin yläasteikäiseksi! ;( Ois kiva, jos hän edes kerran ehdottaisi et
käydäänkö keskiviikkona kaupassa hoitamassa ruokaostokset, kun sulla näyttää olevan sillon ainut vapaa viikkoon?
Mut ei. Minä se joka kerta joudun miettimään, koska meillä on aikaa käydä ruokaostoksilla. Muutenhan mies mussuttaa vaan jotain lähikaupan eineksiä, pitsaa jne. eikä ikinä tehtäis mitään oikeaa ruokaa, ellen minä aina ehdottais ja varmistais et kaupasta tulee ostettua aineksia.. Huoh......
