Muutoksia blogiini

Oon ajatellut uudistaa blogiani, poistaa liiallista synkkyyttä ja tuoda sen tilalle uutta sisältöä.. Ehkä sitten taas innostuisi kirjoittelemaan useammin. Aiemmin on tullut kirjattua lähinnä ikäviä ja synkkiä tapahtumia, jotta vielä joskus muistaisi eikä unohtaisi. Vuodet kuitenkin vierii ja hyvä niin =) Ajattelin lisätä blogiini ruokajuttuja, kuvia kokkausyritelmistä ja lopputuloksista. Ja sitten aattelin kertoilla myös välillä kissoista, sillä olen vähän hurahtanut niihin. Ehkä myös vaatteita ja muotia käsittelen, ja sisustamista! Mahtaakohan tulla vaan liian sekava.. :D Ulkoasun päivitys vois olla kuvioissa seuraavana..

Mies ihastunut työkaveriinsa?

Mua ahdistaa ja on huono-olo. Luulen, että mun mies on ihastunut työkaveriinsa, olen aika varma asiasta! :'(
Sen vaan huomaa mieheni käytöksestä ja siitä että hän on alkanut juttelemaan työkaverinsa kanssa facebookissa iltaisin. Hymyilee kirjoittaessaan ja vastaa heti, kun on saanut työkaveriltaan viestin... Vaihtaa toiselle välilehdelle tai sulkee fb:n keskusteluikkunan heti kun tulen hänen koneensa luo vaikka halaamaan tai kysymään jotain. Mun oli aamulla vähän vaikea olla normaalina, kun hän oli lähdössä töihin. Tuli vaan niin paha mieli kun ajatteli, että siellä hän taas näkee ihastustaan...

Vihjailin hänelle yhtenä iltana, kun tiesin hänen juttelevan työkaverinsa kanssa facebookissa, että hän olisi kiinnostunut tästä. No tietenkin mieheni kielsi ja sanoi mua typeräksi jne. Mut luulen, ettei mun vaisto osu tässä asiassa harhaan. Ajattelin, etten rupea tekemään tästä mitään numeroa.

Ahdistaa tällä viikolla tulevat iltavuoroni, kun pelkään, että silloin kun en ole kotona hän juttelee tuolle työkaverilleen, mikäli tämä vaan on onlinena fb:ssä... Mun ei varmaan auta muu kuin toivoa että ihastus olisi yksipuolista sekä odottaa, että se menisi itsestään ohi.

Unelmia ja toimistohommia

Niin on taas uusi vuosi startannut, kovat on odotukset tälle vuodelle. Mut veikkaanpa, että lopputuloksena on jälleen pettymyksiä eikä mikään muutu..

Olen sittenkin jatkanut työsuhdettani tässä pienessä kaupallisessa yrityksessä, vaikka muualle haikailenkin.. Ajattelin ensin aloittavani nyt tammikuussa myynnin ammattitutkinnon suorittamisen työn ohella, mutta hylkäsin sitten sen ajatuksen. Ei ole tarpeeksi ehkä motivaatiota, rohkeutta ja kiinnostusta siihen, vaikka tuo koulutus ei kauaa olisikaan kestänyt. Ja itse kun sen ois joutunut maksamaan niin ois pakko ollu käydä niillä tunneilla, ettei rahat ois menny hukkaan.. En vaan koe pystyväni vastaamaan omista opintosuorituksistani; tarvitsen jonkun joka tuutoroi ja vahtii, että myös teen sovitut tehtävät jne! Siksi mielummin kävisin vaikka merkonomin perustutkinnon parissa vuodessa kuin tuollaisen 6-9kk koulutuksen itsenäisesti..

Olen tässä käynyt myös työkkärissä ammatinvalintatesteissä. Toivoin saavani niistä uusia näkökulmia ja vinkkejä sellaisiin ammattialoihin, joita en itse ole huomannut tai harkinnut. Tulokset olivat vähän pettymyksiä. Ei mitään uutta! Luonneosion tulokset vastasivat hyvin mielikuvaani itsestäni. Muut testit kertoivat, että olen keskitasoa parempi avaruudellista hahmottamiskykyä ja loogista päättelytaitoa vaativissa tehtävissä. Muissa keskitasoa. No eipä yllätys kun olen aina pärjännyt ns. älykkyystesteissä hyvin ja keskitasoa paremmin :)Ainut uusi ala, jota mulle ehdotettiin, olivat ns. toimistotyöt ja insinööri! Hahaha! Minäkö joku insinööri? Never! Ei ole pienintäkään kiinnostusta tai lahjoja teknisiä aloja kohtaan. Ja toimistotyöt olen aina mieltänyt liian tylsänä ja tietokonekeskeisenä. Toki nykyään, kun fyysinen kuntoni on aika heikko, olen jopa joutunut miettimään toimistotöiden kaltaisia kevyitä töitä tulevalle. Siksi en voi täysin varmana sanoa, etten ikinä tule tekemään toimistohommia.

Työkkärin täti kehotti mua hakemaan ammattikorkeaan tai yliopistoon, koska muuten mun tiedot ja taidot menee hukkaan, ammattikoulut ei tarjoa tarpeeksi älyllisiä haasteita mulle. Tottahan sen sanat olivat, mut mulla on nämä omat rajoittavat tekijäni :/ Luottamus omiin kykyihini ja pärjäämiseeni ovat erittäin alhaiset enkä uskalla tehdä muutoksia. En usko saavani ammattikorkeakouluista tarpeeksi tukea opiskeluihini, ja pelkään myös millaiseksi stressihirviöksi muuttuisin vaativien opiskelujen myötä, kun jo pelkästään ammattikoulun opinnäytetyö sai minut muuttumaan raivokiukkuäksyhirviöksi..


----


Vuodelle 2012 mulla on paljon unelmia. Tai eivät ne varmasti vielä 2012 ole toteutettavissa, mutta tulevaisuudessa kuitenkin. :)

Olen alkanut katselemaan omistusasuntoja netistä. Oi, haluaisin niin kovasti ostaa oman asunnon! Haaveissa olisi hommata suoraan kolmio, jotta olisi vähän enemmän tilaa eikä sit heti tarvitsisi muuttaa isompaa, jos vaikka lapsia joskus tulisi. Olisin valmis ottamaan lainaa jopa 100 000€, jos hyvä asunto sattuisi kohdalle. Eri seikka on kyl, et paljonko pankit mulle lainaa myöntäisi.. Tuskin paljon yhtään 15h/vk työsopparilla vaikka työni onkin vakituinen..

Äsken tulikin jo mainittua lapsista jotain. Olen alkanut haaveilemaan omasta lapsesta nyt viime aikana. Ehkä siksi, että lapsia on alkanut putkahtelemaan samanikäisille tuttavilleni ja muillekin tutuilleni. Olisin kyllä valmis. Olisinhan ollut jo silloin pari vuotta sitten (lue v.2009 blogimerkinnät)... Este on vaan edelleen sama kuin viimeksi: mieheni ei ole valmis isäksi ja ottamaan vastuuta. :/ Koen itse olevani vakavasti sitoutunut tähän meidän parisuhteeseen ja haluaisin mennä askeleita eteenpäin! Nykyisellään vaan tuntuu, että koko ajan vaan odotan, odotan, odotan,, (odotan, et tapahtuis jotain..)

Meidän parisuhteesta on tullut aika tasapaksua ja arkea. Kumpikin käy töissä ja vuorot menee aika usein pahasti ristiin. Mua rassaa, kun mies viettää kotiin tullessa aikaansa vaan tietokoneella kavereidensa kanssa pelaten joka helvetin päivä monta tuntia! tai sitten katsoo typeriä sarjoja telkkarista tuntikausia. Olen yrittänyt pyytää häntä viettämään aikaa minun kanssani, en vaan tiedä, mitä me voitaisiin yhdessä tehdä, kun tuntuu, ettei samat asia kiinnosta. Ei aina jaksaisi telkkariakaan katsella. Lenkillä ei pystytä käymään juuri koskaan, koska jompi kumpi on omista töistä niin uupunut, ettei enää illalla jaksa. Olen usein surullinen ja turhautunut, tuntuu, ettei toinen välitä tai halua panostaa yhteiseen aikaan. Mies ei myöskään halua lähteä juuri koskaan kanssani kaupungille tai mihinkään. Haluaisin joskus käydä baarissa tai jossain vaikka ihan vaan istumassa muutamalla, mutta EI, ei voi lähteä kahdestaan mihinkään. Baareissa voi hänen mielestään olla vaan isolla porukalla... Aina minun pitää ehdottaa lähtemistä johonkin ihmisten ilmoille, vaikka ihan ruokakauppaankin. Ärsyttävää! Joudun joka helvetin asian itsekseni suunnittelemaan ja toteuttamaan, kun toinen ei osaa olla yhtään oma-aloitteinen tai vastuullinen. Armeijan jälkeen tuo tais taantua takaisin yläasteikäiseksi! ;( Ois kiva, jos hän edes kerran ehdottaisi et

käydäänkö keskiviikkona kaupassa hoitamassa ruokaostokset, kun sulla näyttää olevan sillon ainut vapaa viikkoon?

Mut ei. Minä se joka kerta joudun miettimään, koska meillä on aikaa käydä ruokaostoksilla. Muutenhan mies mussuttaa vaan jotain lähikaupan eineksiä, pitsaa jne. eikä ikinä tehtäis mitään oikeaa ruokaa, ellen minä aina ehdottais ja varmistais et kaupasta tulee ostettua aineksia.. Huoh......

Kylmä

Paleltaa. Ahdistaa. Vituttaa. Väsyttää. Kolottaa. Särkee.

Välillä inhoan itseäni, kun stressaan ja ahdistun kaikista asioista niin helposti. harvoin on päivää, jolloin en tunne ahdistusta töistäni. En vaan jaksa aina.

Aluksi oli kiva aloittaa uudessa työssä, mutta nyt siitäkin on alkanut löytymään negatiivisia puolia ja asioita, jotka ahdistaa ja stressaa.

Ajattelin listata nuo asiat ylös:

- Pitkä työmatka. Pakko mennä autolla, kun ei kulje busseja hyvin eikä jaksa pyörälläkään.

-Työvuorot iltavuoroja ja päivävuorotkin loppuvat aikaisintaan klo 18.00. Ei oo reilua.

- Mun työvuorot ja mun miehen työvuorot menee pahasti ristiin eikä nähdä toisiamme päivässä kuin hetki iltaisin..

- Työni on yksintyöskentelyä ja sisältää siksi vastuuta, enemmän kuin haluaisin..

- Mun työvuorot tulee varmaan vähentymään, kun tuonne on tulossa vanha työntekijä takaisin ja uusi osa-aikanen on palkattu..



Olen hakenut uutta työtä, mut en uskalla toivoa, että pääsisin sinne, kun se paikka on ollut julkisessa haussa, ja varmasti on tullut useita satoja hakemuksia. 500 hakemusta varmaan.. Mutta salaa toivon.

Tunnin kuluttua pitäis lähtee töihin. Ja koko vkloppu meneekin iltavuorossa. Paleltaa kauheasti ja mahaa nipistelee. Normaalia ja tuttua, kun on kyse työpäivästä. Mun elimistö jotenkin reagoi niin voimakkaasti stressiin ja ahdistukseeni, et tulee päivittäin näitä fyysisiä oireita. Ei ole mukava..

Länsirintamalta ei mitään uutta.

Siitä on taas aikaa, kun olen viimeksi blogiini kirjoittanut. En ole jaksanut. Mulla on edelleen ongelmia jaksamisen kanssa. En jaksa enää uskoa, että pääsisin tästä ongelmasta eroon. Oon vaan koettanut hyväksyä, et tää väsymys, aikaansaamattomuus ja voimattomuus on nykyään osa mua. Tää rajoittaa minun elämää ihan Helvetisti.

En ole onnellinen tai tyytyväinen nykytilaani. Nytkin mulla on ollut kaksi vapaa päivää enkä ole niiden aikana tehnyt mitään. Vietän vaan päivät yöpuvussa, kun en jaksa vaihtaa vaatteita. En myöskään jaksa syödä hyvin tai huolehtia itsestäni. Olin mm. 6 päivää peseytymättä, ei vaan huvittanut. En jaksa laittaa ruokaa, sen sijaan vaan turvaudun hakemaan kaapista sipsiä ja karkkia, ei vie nälkää, mutta auttaa hetken. Päivät on helvetin tylsiä, kun ei oo mitään tekemistä, sitä vaan roikkuu koneella, mutta täälläkään ei ole mitään uutta tai kiinnostavaa. Tylsyyttä vaan.

Joskus keväällä lopetin psykiatrian keskuksella käymisen. Se tuntui niin turhalta ja rasittavalta. Olin surullinen, kun siellä se mun hoitaja järkkäs mut johonkin palaveriin jonkun psykologin kanssa, missä keskusteltiin minun hoidon lopetuksesta. Se psykologi ei oikeestaan kysyny mitään ja sano vaan, mun ei kannata käydä siellä ja et ne ei voi auttaa. Sellanen kuva mulle jäi, ei se ihan noin tylysti sitä ilmaissut. En mä sit halunnu siellä käydä, kun en ois jaksanutkaan töitten oheen sovitella aikatauluja, millon sinne oisin päässy.

Nyt oon alkanu haaveilemaan työttömän elämästä taas. En jaksa. Ei kiinnosta.

Aloitin tosiaan maaliskuussa pikaruokalapaikassa ja olin siellä 4,5kk. En jaksanu sitä työtä pidempään. Alko vituttaa, kun ravintola-alalla on niin paskat työolosuhteet, ei ees työsopimuksessa taukoja.. Ja palkkakin oli aika paska, tuntu et vaikka kuinka tein töitä siellä niin en saanu yhtään sen parempaa palkkaa kuin mitä työttömänäkään oisin saanu..

Vaihoin sit n. kk sitten takas kaupalliselle puolelle. Oon nyt yhessä pikku kaupassa, en kyl ihmeemmin jaksa sielläkään olla. Työmatka on sen verran pitkä et joutuu menee autolla, ja ajaminen stressaa mua, kun oon niin vähän autoillut ja kohta tulee talvikelit.. Sit en tykkää, kun siellä on melkei vaan yksintyöskentelyä. Pelottaa välillä iltaisin tai ainakin stressaa. Kaipaan työkavereita ympärilleni. Ja yksin ollessa ei voi oikein pitää taukoja inhimillisin ajoin, kun joutuu pitämään ne kauheen aikasin silloin kun toinen työntekijä on vielä paikalla. Mulle säännölliset tauot on tärkeitä minun jaksamisen kannalta, ei pääse verensokerit laskemaan liian alas tms..

Tätä viestiä kirjottaessa tuntuu nyt siltä, etten jaksa enää kirjottaa tai tehä yhtään mitään, pakko ois saada ruokaa tai jotain mikä nostain mun vireystilaa ja energiaa ylöspäin. Samaa paskaa edelleen.

Muutos

Vuodessa asiani ovat muuttuneet valtavasti. En ehkä vuosi, pari sitten olisi osannut kuvitella elämääni tälläiseksi. Vaikka asiat ovat nyt hyvin niin kuitenkin sitä välillä miettii miten ne voisivat olla toisin pienillä valinnoilla. Pitäisikö sittenkin katua valintaansa vai ei?

Nykypäivänä erilaisilla valinnoilla olisin kenties valmistunut ajallaan ja ollut työelämässä viime kesästä/syksystä lähtien ja sillä linjalla edelleen.
Todellisuudessa valmistuin marraskuun lopulla viimein työn ja tuskan tuloksena. Opettajani ei edes henkikökohtaisesti ilmottanut minulle, että viimein valmistuin, onnitteluista puhumattakaan. Kiitos..

Myös kumppanini saattaisi olla eri, mikäli olisin valinnut toisin. Silloin todennäköisesti viettäisin edelleen hauskaa party time elämää kavereiden kera pari kertaa viikossa.
Nykyään seurustelen edelleen J3:n kanssa. Itse asiassa asumme nykyään yhdessä. J3 muutti kotikaupunkiini päästyään armeijasta pois ja olemme jo kertaalleen ehtineet vaihtaa asuntoakin 4kk sisällä. Meillä menee ihan hyvin.

Jos asiat olisivat menneet toisin, JOS olisin Valinnut toisin, en olisi työtön. Todellisuudessa kuitenkin olen. Oli musertavaa ja vaikeaa jäädä kokonaan pois työelämästä. Olin alkuun yllättävän romuna. Itkin monta päivää ja viikkoa ilman syytä, luulen kuitenkin, että jotenkin alitajuisesti töiden loppuminen oli syynä siihen. Ehkä itkin osittain helpotuksesta, ikävästä, rutiinien muutoksesta, tyhjänpäälle jäämisestä. En osaa sanoa. Tunsin olevani pitkään vain erittäin surullinen ja herkkä. 2kk jälkeen kaipaan edelleen entistä työympäristöäni, työkavereita ja paikkaani siellä. Koetan vain olla ajattelematta liikaa. En aio palata, sillä työssäoleminen siellä oli ikuinen oravanpyörä. En osannut sanoa ei, en kokenut itseäni enää tarpeelliseksi ja osaavaksi, en jaksanut enää fyysisesti enkä henkisestikään. Kiinnyn aina aivan liikaa. Oli kyse sitten ihmisestä tai työstä...

Jos olisin valinnut toisin. Minulla olisi nyt lapsi. Olisin Äiti. Nyt työttömänä minulla on ollut liikaa aikaa miettiä, millaista elämäni lapsen kanssa voisi olla.. En olisi ns. joutunut työttömäksi vaan olisin äitiyslomalla. Lapsi olisi varmasti minulle rakas ja tekisin kaikkeni saadakseni sille hyvän elämän. Todellisuus on hyvä palauttaa mieleen kuvitellessa elämää äitinä. En ehkä olisi valmistunut vieläkään. Fyysisesti ja henkisesti olisin ehkä erittäin hajalla. Olisin stressaantunut ja sekaisin. J3 ei tienaisi tarpeeksi elättääkseen meitä kaikkia. On vaikea kuvitella J3 isäksi, jotenkin vaan koen hänet vielä sen verran lapsena, ettei hän olisi valmis ottamaan aikuisen roolia täysipäiväisesti.

Vielä vuosi, pari sitten, käytin reippaasti kaikkia päihteitä, tupakkaa ja alkoholia lähinnä. Kävin baareissa 2-3 kertaa viikossa. Se oli kuluttavaa elämää. Rankkaa. Ainakin, jos nykyminäni joutuisi vielä vanhojen tapojen mukaan menemään.
Nykyään en käytä alkoholia juuri yhtään. Ehkä kerran kahdessa kuukaudessa. Minusta on tullut päihteiden paheksuja. Tekopyhää ehkä, mutta suurin syy tuntuu olevan se, että elimistöni ei enää kestä alkoholin käyttöä saatikka tupakointia. Tiedän, että minulla olisi suuri vaara palata entisiin tapoihini, mikäli minulla edelleen olisi baarikavereita ja kestävyyttä. Kyllä minä välillä haaveilen kunnon sekopäisestä baari-illasta hauskassa seurassa. Samaan aikaan kuitenkin paheksun suuresti noita 18-20-vuotiaita, jotka rellestävät päihteden kanssa joka viikko baareissa. Kenties olenkin kateellinen vanha bitch..

Paskaa.

Viimeiset päivät ovat olleet enemmän tai vähemmän tuskalliset, ilman särkylääkkeitä en pärjäisi. Jännä miten abortin jälkeisenä päivän kaikki tuntui olevan ihan kivutonta ja hetken jo ehdin kuvitella miten helposti tuosta kaikesta näköjään selvisinkin, kun ei edes kipuja ollut enää eikä verenvuotoakaan juuri yhtään.

Mut eipä se tietenkään mennyt ihan niin. Kyllä näitä kipuja ja särkyjä on sitten muina päivinä ollut ihan kiitettävästi. Melkein sama onko napannut 1g särkylääkettä lainkaan, jos sen vaikutus aika on rajoittunut tuntiin tai pariin. Kärsitään nyt.

Olen nukkunut torstain jälkeen todella huonosti. En ole aamuisin enää saanut unta kuuden tai seitsämän jälkeen. Alavatsaan koskee jatkuvasti. Rasittavaa, kun on väsynyt ja päässä tuntuu jatkuvasti sekavalta. Ehkei ollut kauhean järkevää ajoittaa samaan päivään masennuslääkkeiden täyttä lopettamista, ehkäisyrenkaan käytön aloitusta ja aborttia. Elimistölle varmasti ollut pienoinen shokki, kun hormonit ihan sekaisin. Onneksi nyt ei enää ole ihan niin kauheita oireita kuin vielä eilen tai toissapävänä jolloin vielä melko kirjaimellisesti hypin seinille.

Pelottaa vähän mennä töihin huomenna. Oisin ehkä ollut vielä lisäsaikun tarpeessa. Mut ehkä mä selviän 7h lyhyistä työpäivistäni juuri ja juuri. Kunhan ei vaan pää olisi enää ihan sekaisin. Onneksi ei ole iltavuoroja.

Henkisesti nää päivät on ollu aika raskaita. Ahdistanut ja ollut koko ajan sellainen ärtynyt ja turhautunut olo. Mitenkään eikä missään ole hyvä olla, ei pysty olemaan paikallaan tai löydä mieluisaa asentoa. Ei pysty rauhottumaan eikä keskittymään hetkeksikään mihinkään. Koko ajan on todella räjähdysherkkä olotila, jonka itsekin tiedostaa ja pelkää koska heittää vaikka koneen ikkunaan taikka kaataa kirjahyllyn tai pari vain siksi että sattuu juuri niin huvittamaan. Jostain syystä tavaroiden rikkominen ja poisheittäminen rauhoittaa, kuten myös ihmisille äksyily ja loukkaaminen. Itkettääkin myös jatkuvasti. Välillä tuntuu siltä että olisi ihan sama vaikka kuolla juuri tällä hetkellä, kun ei ole yhtään jaksa mitään taikka ketään. Ei varsinkaan itseään.

Aborttipäivä.

Olo on ollut viime päivät kuin olisin koko ajan jossain aineissa ja sekaisin. Heittää päässä, huippaa, näkötila hämärtyy ja silmiä on vaikea kohdistaa, päässä tuntuu leijuva ja tokkivä tunne. Pystyy melkein tuntemaan miten aivot lähettävät käskyjä etanavauhdilla hermoratoja pitkin. Hyrr.

Torstai oli kauhea päivä.

Menin aamulla sairaalaan, oli inhottavaa yrittää löytää oikea osasto sillä paikka on sokkeloinen ja mielestäni huonosti opastettu. Menin pikkuruisella hissillä, joka oli kooltaan samaa luokkaa lentokoneiden ja pikajunien vessakoppien kanssa. 5. kerros. Naistentautien osasto. Vastapäätä synnytysosastoa, jotenkin ironista. Ajattelin, että seuraavan kerran olen kyllä tässä sairaalassa tuolla vastapäisellä osastolla..

Odottelin reilut puolituntia ennen kuin minut tultiin noutamaan huoneeseeni. Sain oikein kivan pikku huoneen käytävän päästä. Toistaalta ajattelin, että olenpahan siellä ikäänkuin piilossa kaikilta muilta ja unohdettuna suljetun oven taakse. Huoneessa oli pari ikkunaa, sairaalasänky, vaatekaappi, telkkari ja wc-tilat suihkuineen. Ihan viihtyisää. Miinusta siitä, ettei ollut peittoa. Vilukissana oisin ehkä kaivannut oikean peiton lakanapeiton tilalle.

Sain keltaiset yli-isot ja kuluneet sairaalavaatteet, yhdenkoon sukat ja verkkoalkkarit. Puettuani ne tuli hoitaja, antoi särkylääkettä ja sitten raskaudenkeskeyttäminen alkoikin. Lääke, mitä käytettiin siihen tarkoitukseen oli kuulemma närästyslääkettä. Olin ehkä aika yllättynyt kuullessani, että närästyslääkkeellä olisi tuollainen sivuvaikutus emättimeen pillereinä laitettuna. Tässä vaiheessa kello oli n. 9.30. Eikä ruokaa saanut ennen kuin sikiö ja istukka olivat ulkona kehostani.

Makoilin vuoteessa ja mietiskelin asioitani, katselin tunnin tai pari telkkaria kunnes ohjelmat kääntyivät ostoskanaviksi. Pyysin lisää lääkkeitä kipuihin joita alkoi olla enemmän. Jouduin käyttämään vessa-asioillani metallista pönttöä, jotta henkilökunta pystyi tarkkailemaan koska istukka ja sikiö tulevat ulos. Sen jälkeen pääsisin kuulemma kotiin ja saisin syödä.

Joskus puolikahdentoista tienoilla alkoi tulla yllättävän kovia kipuja. Oli pakko taas pyytää lisää lääkkeitä, vaikka edellisestä kerrasta olikin ehkä vasta tunti. Tuntui, että hoitajilla kesti ikuisuus saapua huoneeseeni. Makasin tuskissani kippurassa sängyllä ja odotin kuulevani askeleet käytävästä ja huoneeni oven käyvän. Oli vaikea saada edes hengitettyä. Olin yltäpäältä kylmässä tuskanhiessä ja haukoin vain henkeäni. Suu oli rutikuiva. En edes meinannut jaksaa kohdistaa katsettani minnekään. Näytin varmasti todella sairaalta, kärsivältä ja surkealta. Mutta tottakai hoitajat ovat nähneet ihmisiä kaltaisessani tilanteessa lukemattomia kertoja aiemminkin.

Sain kipupiikin suoraan käsivarteni lihakseen. Menin varmaan puoleksi tunniksi istumaan vessan metallipöntölle ja nojailemaan kaakeliseinään kun tuntui että muuten pyörryn. Jostain syystä se tuntui edes vähän vähemmän tuskaisalta kuin sängynpohjalla makoilu. Suu oli rutikuiva. Sormista ja varpaista katoili tuntokin välillä siinä istuessani. Ärsytti, kun jouduin pyytämään hoitajilta vettäkin, olin liian heikko ja kivuissani pystyäkseni hakemaan itse mukia pöydältä ja laskemaan hanasta vettä tuon päivän aikana moneenkin otteeseen.

Makoilin sängyllä ja koetin päästä jonkinlaiseen hortoilevaan uneen. Pyysin lisää lääkkeitä, kun tuntui, ettei lihakseen pistetty vaikuttanut juuri lainkaan. Hoitajilta kuulin, että tämmöinen kipuvaihe on normaalia ja tarkoittaa yleensä sitä että istukka ja sikiö ovat syntymässä. Toivoin niin todella, että saisin kaiken sen veren, hyytymät, kuonan ja raskausmateriaalin mahdollisimman pian sisältäni. Välillä mietin oliko tuo kaikki tämän arvoista, helpommalla olisin varmaan päässyt synnyttämällä lapsen 9kk kuluttua..

Oli totta että kivut helpottivat aina hetkeksi, kun isoja hyytymiä poistui kehostani. Ja varsinkin sitten kun vihdoin istukkakin oli ulkona. Sikiötä hoitaja ei huomannut kuulemma missään vaiheessa, mutta sehän oli vissiin niin pienikin ettei sitä olisi kunnolla erottanut kaiken sen verisotkun keskeltä. En viitsinyt kovin innokkaasti korjata hoitajaa, että kyseinen "papu" niinkuin hän sitä nimitti, sentään ultrakuvien mukaan oli +20millinen ja luulisi sellasen kyllä erottuvan jos vaan osasi etsiä ja katsoa. Mut anyway. Sainpahan viimein jotain ruokaa. Toivat minulle jotain maksakastiketta, salaattia ja perunoitasekä raparperikiisseliä. Söin ihan jokaisen pikkumurusenkin ja jäi vähän nälkäkin. En varmaan edes kunnolla maistanut ruokaa sitä syödessäni, ainakin tuntui että makuaistini oli jotenkin turtunut ja vajaatoimintainen.

Havahduin horrostilastani, kun iltahoitajalta kolmen jälkeen antoi luvan lähteä kotiin, pyysin samalla vielä särkylääkettä lisää. Keräsin hetken voimia sängyllä ja puin päälleni omat vaatteeni. Jotenkin tykkäsin olla sairaalassa, tuntui ehkä jopa vähän ikävältä lähteä sieltä pois.. Kello oli noin 15.25 kun istuin sairaalan edessä bussipysäkillä odottamassa linja-autoa keskustaan.

Raskaudenkeskeytys.

Ylihuomenna menen yliopistolliseen sairaalaan osastolle päiväksi lääkkeelliseen raskaudenkeskytykseen, sillä kotihoitona tuota ei oikein pysty toteuttamaan. Olisin tarvinnut jonkun henkilön tänne tuekseni, mutten ketään sellaista oikein saa.

Kävin tänään ottamassa suunkautta ensimmäisen lääkkeen, mikä keskeyttää jo raskautta. Olen raskausviikolla 8+6 ja ylihuomiseen mennessä siis 9. raskausviikkokin ehtii täyttymään. Voi siis sanoa että olen toisella kuulla raskaana. Vielä pienen hetken.

Pelottaa ja jännittää, lähinnä ne kivut ja vuodonmäärä. Olen lukenut, että ne voivat olla todella runsaat ja kivuliaat. Mielummin kyllä olen tuon vuorokauden sairaalassa, missä saan kipulääkitystä ja on ihmisiä seuraamassa keskeytystä kunnolla. Melkein toivon, että voisin jäädä sinne vielä yöksikin ja kotiutua vasta seuraavana aamuna.

Tänään olen tuntenut tuolla lääkärillä käynnin jälkeen surun ja vihan tunteita. olen vihainen miehelleni siitä, että olen joutunut tähän tilanteeseen ja nyt hän ei voi olla tukenani, kun on armeijassa toisella puolen Suomea. Tunnen myös syyllisyyttä keskeyttämisestä. Sehän on väärin ja luonnotonta. Olisi pitänyt jaksaa huolehtia aiemmin ehkäisystä masennuksesta ja uupumuksesta riippumatta eikä ajatella, että hoidan sitten joskus kesällä, kun on paremmin aikaa keskittyä ja hoitaa tilannetta. Myöhäistä. Eikä olisi pitänyt suostua suojaamattomaan yhdyntään.

Lueskelin netistä muiden kokemuksia ja eikä ne kyllä järin kannustavia ja positiivisiä olleet. Harvat tapaukset, joissa olivat selvinneet melko lievin kivuin tai tavallisiin menkkakipuihinsa verrattavilla kivuilla ja niukalla vuodolla tuntuivat olevan max. 7 raskausviikon keskeytyksiä. Mullahan sikiöllä on mittää nyt kuulemma 20mm eli 2cm, ultrassa tänään sen mittasivat. Odotan ja pelkään siis todella kovia ja sietämättömiä kipuja ja todella runsasta veristä vuotoa. Tämä tulee varmasti olemaan kyllä sellainen kokemus, mitä en enää IKINÄ toiste halua joutua kokemaan. Mielessä pysyy ja säilyy aina.

Pelottaa myös se miten sitten pärjään kotona kun minut torstai-iltana kotiuttavat. Pikkusiskoni tulee minulle tueksi varmaan jo huomenna. Saa hoitaa minua täällä kotona sitten perjantaihin saakka. Sain tänään särkylääkereseptin ja hain lääkkeitä valmiiksi tänne ja ostin jotain ruokaakin, jotta sitten ei tarvitsisi poistua kotoa pariin päivään. Jälkivuoto kestää 2-3 viikkoa tavallisimmin, niin kauan täytyy varautua elämään ainakin vielä tämän asian kanssa tiiviisti.

Kaipa tästä selviää hengissä, on ne muutkin selvinneet ennen minua.

Raskaana!!

||

Kaksi viivaa. Epäilykseni osuivat oikeaan, minä olen Raskaana!

Hämmennys valtaa mielen. Päässä ei liiku ajatuksia juurikaan. Ainoastaan kysymys mitä nyt tekisin?

Järjellä ajatellen vastaus olisi selvä. Tämä raskaus olisi keskeytettävä. Mutta mutta.. Asiat eivät ole aina niin yksiseikkaisia. En voi väittää ettei ajatus lapsen pitämisestä houkuttaisi vähäsen.

J3:n kanssa olen nyt keskustellut asiasta jonkin verran. Miehenä hän ei ymmärrä mitä kaikkea tuollainen tapahtuma naiselle aiheuttaa niin henkisesti kuin fyysisestikin. Ajatukseni kulkivat ensimmäiset päivät testin jälkeen ainoastaan 24/7 raskauteni ajattelemisessa. Nyt välillä pystyy sivuuttamaan asian mielestään, kunnes se taas tulee mieleen pahoinvoinnin tai peilin muistuttaessa siitä. Mulla on aina nälkä. Vaikka juuri olisi syönyt jättiannoksen ruokaa niin ei mene kuin tunti kun mahaan alkaa koskea "nälästä" ja tulee pahoinvointia sen takia. Aamut ovat ehkä kauheimpia kun on tyhjä maha ja on ehkä eniten oksettavin olotila. Vaikka sellainen olo mulla on nyt ollut oikeastaan joka päivä viikon ajan. Enkä varmaan enää kuvittele pelkästään lihoneeni mahasta, sillä jos yritän vetää sen sisään, se jää vähän pömpöttämään ilman, että näyttäisin normaalilta taikka hoikalta. :<

Huomenna ajattelin viimein soittaa lääkärille ja varata ajan. Mua vituttaa olla raskaana turhaan. Vituttaa joutua kokemaan tämän kaiken tässä vaiheessa turhantakia. Vituttaa ehkä vähän J3:n ajattelemattomuuskin. Miehet ei sit yhtään osaa ajatella asioita naisen kannalta. Mulle tää on henkisesti suht rankkaa, kun stressaan jo muutenkin näitä viimeisiä koulupäiviä ja suoritteita. Ja ollut muutenkin niin hektisiä muutamat viime viikot. Kaiken uuden pitää aina tunkeutua elämään samaan aikaan tai ns. huonolla hetkellä. Huomenna koetan saada uuden ajan psykologian keskuksellekin kun viime viikolla jätin ekan käynnin menemättä..

Mun kohdalla menossa on nyt noin 7. raskausviikko. Siinä on 7 viikkoa liikaa.

Tää tulee olemaan asia, mikä ei poistu mun mielestä koskaan. Tulen aina miettimään millainen tästä lapsesta olisi tullut ja millainen elämästäni muodostuisi sen kanssa.
Tekemällä abortin nyt emme joudu romuttamaan suunniteltuja haaveita ja tulevaisuuden kuvioita lapsen takia, se kai se "parasta" tai järkevintä tulevaisuun kannalta olisi..

Inhottava epävarmuus ja tilanne

Mä osaan kyl olla välillä tosi tyhmä. Välillä ihan liiankin miellyttämishaluinen/alistuva tai silleen ettei osaa sanoa Ei. Mut senhän mä oon tiennyt jo vuosia..

Ehkä se on heikkoutta, pelkoa siitä, ettei tule hyväksytyksi oman tahtonsa tai mielipiteidensä kanssa. Helpompi antaa periksi tai unohtaa ns. riskit ja järkisyyt.

Ihan pikkiriikkisen pelkään sellaista mahdollisuutta nyt, että saattaisin olla raskaana..
Ei kyl sillätapaa tulis yllätyksenä, kun ei oo käytetty ehkäisyä. Mut eipä lasta kyl tähän elämäntilanteeseen ja vielä näin nuorena kyllä haluttais kuvioihin. Kait sitä joutus sit aborttiin kallistumaan, ei oikein muutakaan vaihtoetoa taitas olla ellei halua ns. pilata tätä elämää. Mut kyllähän sitä haluis tietää, millanen ihminen mahdollisesti siitä kuitenkin tulis.

Anteeksi J3, en halua täällä mitenkään parjata asioita selkäsi takana tai vierittää syytä ja syyllisyyttä sinun niskoillesi.

Ajattelin nyt odotella jos kuukautiset ois vaan myöhässä ja silleen jääny vaikka välistä.. Viimestään sitten (touko-kesäkuun vaihteessa) kesälomallani varmistan asian, kun on aikaa syventyä asiaan.. Parempi nyt vaan koettaa unohtaa koko juttu, kun ois niin paljon kaikkee muutakin tärkeää, mihin pitäisi keskittyä. (Näyttö, ensimmäinen psykologikäynti, työvuoroja jne.. Jatkan elämääni kuten tähänkin asti ja yritän unohtaa tuon pikkiriikkisen (toivottavasti vain lähinnä teoreettisen) mahdollisuuden raskaudesta = }

Aika elää ja aika kuolla

Ei helvetti miten kauhee olotila. Unohdin taas eilen ottaa illalla lääkkeeni ja sen kyllä huomaa. Olo on ihan järkyttävän sekava ja heikko. Tuntuu kuin sydänleijuisi parikyt senttiä enempi kurkussa päin ja päänsisällä ois usvaa liikuskelemassa. Jokainen hetki minkä viettää seisaallaan tai kävelee tuntuu siltä kuin olisi aineissa tai jotenkin omituisessa humalatilassa. Silmiä särkee eikä niitä meinaa jaksaa pitää auki taikka kohdistettuna mihinkään. Muutenkin tekis mieli vaan käpertyä takaisin peiton alle ja sulkea silmät, vaipua uneen. Väsyttää ihan kauhesti ja päätä särkee. On vähän paha olo eikä ruoka maistu.



Pelottaa hieman, onkohan olo sitten tälläinen, kun lopetan lääkityksen.. En todellakaan ole työkykyinen tässä tilassa. Tekis mieli heti nyt ottaa lääke, jotta olotila kohentuisi. Näköjään olen riippuvainen noista lääkkeistä kuten joku lääkeriippuvainen tai narkkari, joka ilman ainetta kärsii vieroitusoireista..

Illaks pitäs viel jaksaa raahautua porukoille. Äiti tarvii apua mummon hautajaisasioissa. Pakko mennä vaikken yhtään varsinkaan tässä tilassa jaksas lähtee minnekkään kotoa. Joudun viel hoipparoimaan keskustaan ja takasinkin sit myöhemmin.



Olin eilen sokkarin sovituskopissa kun mutsi soitti ja sano et sillä ois ikäviä uutisia kerrottavana. Tiesin heti, et mitä se varmaanki ilmottaa. Eipähän ollu sen puolelta enää ketään muita jäljellä kuin mummo. Nää yhdet hautajaiset vielä. Sitten ei tarvinne enää koskaan matkustaa sen kotiseudulle, ei ainakaan näissä merkeissä.



Yritin muistella, et koskahan oon viimeks nähny mummon. En pysty muistamaan. Pitäis katsoa almanakasta. Veikkaan, et aikaa on varmaan vuosi. On joko ollut töitä tai jotain parempaa tekemistä. Myönnän, että olen kyl odottanutkin tavallaan jo hänen kuolemaansa. Ihmeen pitkään hän jaksoikin täällä kituuttaa (riesana).. Mulle on oikeastaan ihan sama omalta kannaltani, että onko hän elossa vai ei. Poissa silmistä, poissa mielestä. Se, mikä tässä kuolemassa nyt surettaa ja säälittää on mun äiti, joka on nyt ns. perheensä viimeinen ja sukunsa viimeinen.



Oon aina inhonnu hautajaisia tilaisuutena. Muistan edellisetkin viel liian hyvin. Muistan miten matkustin yksin junassa kotiin ja tuijotin ikkunasta surusilmin vaihtuvia maisemia.. Kouvola, Mikkeli, Pieksämäki, Suonenjoki, Kuopio.. Oli marraskuun viimeinen päivä. Lauantai. Päivä, jolloin mun piti juhlia syntymäpäiviäni kavereiden kanssa baaritellen. Muistan, kun Jii soitti mulle illalla, kun istuin junassa matkalla kotiin ja koetti viel houkutella mua lähtemään jonnekin.



Huomasin, et meidän suvun hautajaiset näköjään ajoittuu aina joku vuoden pimeimpään aikaan marras-joulukuulle tai sitten ihan kauniiseen loppukevääseen toukokuulle.



Mua tavallaan harmittaa, ettei tuo mummo saanut ilmeisesti tietää, miten mulla nykyään edes menee. Ois nyt ollu kiva et seki ois saanu ennen kuolemaansa tietää, et mäki seurustelen vakavasti jne. Mut tällästä tää elämä on =}

Inte Klara Vappen..

Vappu. Oli ihan hauskaa. Olin humalassa. Join paljon normia enempi kun lähdin baariin, vissiin ihan 7 lonkkua/siideriä jopa. Tuo määrä on mulle aika paljon kun saatoin ennen juoda tuon verran koko illan aikana. Ja sen lisäksi poltin yhdet tuhdit savut budiakin kun houkuttelivat tarpeeks.. Enempiki ois houkuttanu polttaa mutten uskaltanut kun halusin päästä baariin sisällekin.

Mielestäni näytin eilen jopa hyvältä kun lähdin kotona <: Tosin mun pimeessä huoneessa meikki ja hiukset sekä vaatteet näyttää kyl paljon paremmalta kuin siinä vaiheessa kun matkaa kaverille ylös hississä taikka matkaa baariin..

Menin Jiille jossa ei onneks ollu paljoo porukkaa. Suht rento ja chilli meininki. Vietettiin enimmäkseen aikaa neljästään Ex-naapurin, Jiin ja Asbestin kanssa. Mm. mottasin Asbestia nyrkillä silmäänki tuon illan aikana ihan tahallaan huvikseni, hups. Ja sit pistin ex-naapurin kengät jalkaan kun menin tupakalle ja Asbesti oli niin sekasin et luuli niitä oikeesti mun kengiks ja muitten kaa vakuuteltiin sille et joo kyllä ne on mun omat kengät :DDD Meni ihan täydestä :D Lol. Jätkä ollu kyl tosi kujalla jos luulee about 45 kenkien olevan mulle sopivat, melkei 10 numeroa liian isot. Sen piti viel kokeillakin niit kenkiä itse silleen "Miten sulla voi olla noin iso jalka??? Nää on mullekki liian isot!!!". Mulle selvis kans et ruotsiks "klara" tarkottaakin selvää ja oikeesti se pitäs toivottaa et "klada vappen" eikä "klara" kuten mä aina sanon. Ups. Enpäs ollu ajatellu taas. (Btw. Klaara ois aika jännä nimi lapselle.. Tulee mieleen joku hanhi, oiskohan jossai lapsuuden piirretyssä ollu joku sen niminen elikko... Hankikki kuulostaa kans aika hauskalta..)

Kuulin just et olin eilen baarin jälkeen onnistunu nukahtamaan puhelun aikana.. Ei luoja, oon kyllä ollu ihan kujalla. Heräsin aamulla sängystäni puolialasti ja valot päällä. Mun kännykän kello näytti jotain neljää illalla. Tiputin sen eilen lattialle baarissa pari kertaa ja akkuki lenteli. Ja takakuori jäikin sille tielleen.. Onneks tuossa on vaihtokuoret. Oon näköjään sit ihan muutaman drinkinkin tilannu kun rahoissa on sen verran vajetta. Jotenkin muistelen et joku ois tarjonnu mulle kaljaakin, hyi.

Itse baarittelusta en taaskaan muista hirveesti. Olin Jiin kaa siellä, kun pojat huiteli jossai muualla. Sit yks tuttu Rokkari tuli tiskillä juttelee ja lyöttäydyttiin niitten seuraan.. Niitten kanssa on aina ollu ihan sairaan hauskaa baarissa, vähän liiankin hauskaa. Siinäpähän se ilta sit hurahtikin.. Lisää viinaa vaan kurkusta alas ja välillä taidettiin jopa hetki käydä tanssilattiallakin. Jii ei tainnu hengailla meidän seurassa koko iltaa, tai en tiiä kun on vähän hatarat muistikuvat. Olin kuulemma selostanu Jiille ja Ex-naapurille että Rokkarin kaveri koettaa iskee sitä ja väittäny Ex-naapurille että se on mustasukkainen Jiistä Rokkarin kaverin takia..
*pyörittelee silmiään, huoh* Tulipahan taas todistettua että oon kännissä kyl ihan ku toinen ihminen. Alan muistuttaa pelottavasti vähän kämppistäni Kulmaa >.<

Rokkari läks sit jossai vaiheessa loppuillasta pois kun sen kaveri oli niin huonossa kunnossa, kaipa mäki sit läksin ihan pian sen jälkeen kun en jaksanu enää jäädäkään. Veikkaan että kello oli jo aika paljon siinä vaiheessa muutenki. Suunnistin pyörälleni ja katkaisin avaimen sen vaijerilukkoon.. Jepjep, oletinkin että noin kävisi. Noh nyt se fillari on ja pysyy keskustassa kun laitoin sen vielä sellaseen turvatolppaan extraketjuun ja sit vasta vaijeriin.. Pitää käydä noukkimassa joku päivä kori siitä ees talteen jos on viel paikoillaan..

Vähän meinaa morkkista iskeä taas. Kun tiedän että tuo Rokkari ois kiinnostunu musta. Jii sano että sen huomas ihan selvästi siel baarissa.. Oishan se mukava tyyppi ja varmaan sen kanssa ois aina hauskaa eikä tulis tylsää. Ja osais se herrasmieskin olla. Kyl se tais taas tarjota mulle juomista, tai ehkä jopa ruinasinkin sitä tarjoomaan ja se suostu. Jos oisin sinkku niin varmaan viettäsin sen kanssa useemminkin aikaa baarissa, ja ehkä muutenkin, mut mulla on jo J3. Rokkari kyl tietää etten oo vapaa ja että oon oikeestaan seurustellu J3 kanssa koko sen ajan kuin mitä ollaan tunnettu Rokkarin kanssa. Tiiän ettei mun pitäs nähä sitä ees tälleen kaveripohjalta, ettei sille tule turhia luuloja ja toiveita. En haluais aiheuttaa kellekkään ongelmia.

En tiiä miks musta tulee humalassa aina niin kauheen erilainen. Se on vähän ongelmallistakin myös jo ensinnäkin kaverisuhteiden kannalta. Oon onnistunu teoillani ja sanomisillani suututtamaan niin Jiin, SS:n, ja Tossunkin. Eli mun parhaimmat kaverini. Onneks oon saanu kaikki kuitenki lepytettyä ja he edelleen suostuu lähtemään mun kanssa aina välillä jonnekkin vaikka osaankin olla niin idiootti aina välillä. Tuntuu välillä et kännissä mä sanon asioita ihan miten sattuu ja sanon ilkeemmin ja suoraan, ja rohkeemmin. Ja saatan olla jopa aika hävytön ja suorapuheinenkin.. Normistihan mä olen hiljainen ja vetäytyvä ja tykkään olla ihan omissaoloissani. Mut känni-Ilona on ihan toista luokkaa; rohkea, ulospäinsuuntautunut, vilkas, arvaamattoman hullu hölösuu. Alkoholi kyl muuttaa ihmistä mun kohdalla niin paljon. Hävettää jopa tunnustaa miten ajattelematon, estoton ja moraalitonkin oon välilläki ollu ja mitä kaikkee on alkoholinalaisena tullu tehtyä. En mä normisti kehtais tanssia mitenkään vampisti lavalla tai pöydillä, enkä mennä tuosta vaan juttelee tuntemattomille porukoille taikka ns. etsiä kaverin kanssa ihmistä joka vaan vois tarjota ilmaset juomat meille.. Tavallaan aika alhaista ja hyväkskäyttävää, kun ei oo kiinnostunu joistain kuin vaan siinä mielessä et jos niiltä heruis ilmasiks juomista. Onneks nuo ajat on jäämässä sinne menneisyyden "pimeisiin" vuosiin. Kai mä alan nyt olla jättämässä tätä känni-Ilonaa matkastani ja siirtymässä parisuhde-Ilonaks.
Tulee kyl mieleen et oonkohan mä ihan normaali.. Voisinki mainita tästä mun "toisesta minästäni" sit kun joudun sinne jonnekki terapiaan vai mikä psykologi onkaan.. Ehkä mullakin on joku "epävakaa persoonallisuushäiriö" niinku Kulmalla tao joku vastaava.. Ehkä oon tuhonnut muutaman miljoonan aivosolun liikaa käyttämällä liikaa ja liian usein alkoholia.

Nyt mä vaan toivosin, että voisin potea tätä ansaittua krapulaa J3-kainalossa, jos se vaan huolis tälläsen rähjärapsaprinsessan kainaloonsa :'p <3 Mut siellä se on armeijjan vihreissä kaukanakaukanakaukan minusta. Onneks ens viikolla näen taas hänet, kun matkustan hänen luokseen.

Mielenterveys, mitenkähän sekin määritellään..

En halunnut tälläistä elämää. "Elämä ois helppoo jos se ei ois niin pirun vaikeeta!" Niinpä niin..

Mä en ymmärrä miten mun elämä onkin päässyt nyt tälläiseen uupumuksen ja väsymyksen pisteeseen. Tai ymmärrän, mut en suostu tajuamaan, että MINULLE kävi näin. MINÄ olen AINA ollut vahva, kestävä ja sitkeä ihminen! Heikkouksistani huolimatta en ole heikko!

Joulukuussa kirjoitin viimeisen luvun tähän salaiseen väsymykseen ja hain ensikertaa apua. Myönsin, etten enää jaksa, ja niinpä sitten sain vähän sairaslomaa loppuvuodeksi sekä lääkärin määräämät masennuslääkkeet. Ajattelin kyllä, etten minä mitenkään varsinaisesti apua tarvitsisi, olinhan jaksanut hyvin ilman siihenkin asti. Mutta ei se ota, jos ei annakaan, kokeilustahan tuskin olisi mitään haittaa.. Nyt kuukausien jälkeen noitten lääkkeiden teho ja vaikutus ei ole ollut juurikaan kaksinen, päinvastoin haittavaikutuksineen niistä taitaa olla enempi haittaa kuin hyötyä. Joskus kuukauden päästä tämä tyttö tallustaa sitten jonnekin psykiatrian laitokselle jatkohoitoon! En voi uskoa, että minä muka sellaisesta "hoitoa" tarvitsisin.. Niin vain se lääkäri mulle tänään määräsi. Minähän olen ihan ok, mitänyt ihan väsynyt ja uupunut enkä jaksa tehdä oikein yhtään mitään tai kiinnostua mistään.. En kai minä nyt oikeasti voi olla jotenkin masentunut tai mieleltäni epäterve?? Enhän..? Pelottaa. Ihan on myönnettävä, että vähän pelottaa tuo mitä tulee nyt tapahtumaan. Saankohan otsaani virallisesti jonkun "hullun" tai masentuneen leiman.

En haluaisi ravata koko kesää jossain lääkärillä ja ns. kuntoutuksessa. Haluaisin vaan olla itsekseni kotona. Pakko on käydä töissä kun sellaisia luultavasti on luvassa.. Ei kiinnostaisi, mutta en osaa sanoa ei ja rahalle olisi tarvetta myös.

Välillä tunnen itseni niin surkeaksi ihmiseksi. En luota itseeni, enkä kyllä oikein muihinkaan. Vaikka rakkaani on sanonut rakastavansa minua juuri tälläisena ja pysyvänsä rinnallani aina niin silti mielessä on aina pieni epäilys. Ehkä se häipyy sitten viimeistään kun muutamme saman katon alle joskus loppuvuodesta, tai viimeistään kun jos saan kulkea rengastettuna hänelle.. Mietin välillä, miten hänkin mahtaa jaksaa minua, jos tilanteeni ei ala parantumaan ja voimani palaudu. Tuskin kukaan jaksaa katsella kauaa ihmistä, jota aina väsyttää, nukuttaa ja jonka olo on ihan voimaton ja kaikki on ns. ihan sama. Tämän kevään kun jaksaisin suorittaa opintoja niin sitten helpottais kesäksi, kun tietää, että syksyllä opinnot päättyvät. Syksyllä venykööt niin pitkälle opinnot kuin on tarpeen, kunhan lopulta saan paperit kouraan ja ulos oppilaitoksesta vapauteen! Sitä päivää odotan enemmäin kuin mitään. Loppuelämäni ensimmäinen päivä..

Millainen on mielenterveydeltään terve ihminen? Jos minä olen nyt luokitukseltani "sairas", niin millainen on sitten "terve"? Onko sairautta se, että minua väsyttää aina? Se, että olen kyllästynyt kaikkeen? Se, etten ole kiinnostunut oikein mistään tai kiinnostuksen kohteet ovat hyvin marginaaliset ja rajoittuneet? Onko valtaosa ihmisistä sitten ns. terveitä? Wikipediassa mielenterveys on määritelty mm. seuraavanlaisesti; "Ihminen on mieleltään terve, kun hän kykenee selviytymään itsenäisesti päivittäisistä toiminnoista (ihmissuhteista, liikkumisesta, työstä ja vapaa-ajasta) siten että itse ja kanssaihmiset eivät kärsi." Eli minä en ole mielelstäni terve, sillä ihmissuhteeni ovat kärsineet enkä liiku lainkaan ellei ole ihan pakko kävellä töihin tai opiskelemaan. Vapaa-aikakin on yhtä turhan kanssa sillä en jaksa tehdä mitään, maata vaan kotona korkeintaan datistamassa vähän väsyneenä koneella. Ehkä joskus jaksan taas ja voin tuntea olevani täysissä sielun ja ruumiin voimissa....

Raastavaa

This Is My Life..

Viha, rakkaus, musertaa, ahdistaa, raastaa!

Niin sekava tilanne ja ajatukset. En yhtään tiedä miten olla tai mitä tehdä.

Mä oon ihastunu erääseen Jekkuun :c
Ja se on muhun, jo toistamiseen. Olin mäki siihen jo aiemmin. Mut sit meidän molempien osalta ihastukset laimeni ja silläki oli pari muuta täs välillä. Mut nyt taas mä oon saanut sen ihastumaan itseeni :c Ja se tekee mut hyvin hyvin onnettomaksi ja surulliseksi. Ja hänet myös.

Siit on tullu mulle erittäin läheinen, ollaan vähän kuin bestiksiä. Vaikka ei olla koskaan tavattu oikeasti. Se on avannu mulle osan sielustaan ja mä sille. Meidän välillä vallitsee syvä luottamus ja avoimuus. Hän on erittäin avoin ihminen. On ihan hämmästyttävää miten hän oikeasti voi kertoa tunteistaan noin, onhan hän sentään mies!