On ihanan pimeää. Matka on kestänyt jo pari tuntia ja silmäni ovat tottuneet jo talviyön pimeyteen. Tuijotan vähän väsyneesti takapenkin ikkunasta ulos ja nojaan oveen niin että nenäni melkein koskettaa kylmää ikkunaa. Hengitykseni huurustaa ikkunaa vähän ja siitä isäni ei pitäisi. Mutta eihän hän näe nyt taakseen ja siksi voin rauhassa vaikka kirjoittaa huuruun.
Ulkona on niin paljon lunta - ihanan paljon. Lunta sataa hiljalleen koko ajan ja kinoksen ovat täyteläisen ja pehmeän näköisiä. Olisi ihana käydä vähän hyppimässä niissä ja jättää jalanjälkensä niihin, kunnes lumi ne taas peittäisi. Jotenkin lumi ja pimeys saavat minut tuntemaan oloni turvalliseksi. On kuin olisi kotona lämpimässä. Tiedän tarkkaan miltä tuntuisin seistä yksin tuolla ulkona jossain aukiolla lumen ja pimeyden ympäröimänä. Olo olisi rauhallinen, tyyni ja ennen kaikkea onnellinen.
Jalkaa pistelee. Joudun heiluttelemaan sitä, jotta puutumisentunne katoaisi. Tekisi mieli ottaa kengät pois, mutta jalkoja varmasti paleltaisi. Matkaa on vielä jäljellä ja syvennyn taas ajatuksiini ja tuijottamaan ulos.
Pilvet ovat peittäneet taivaan melko hyvin. Ainakin se näyttää niin tummalta ja syvänpehmeältä. Miltähän tuntuisi katsella maailmaa tuolta korkeuksista, vaikka pilvien tasolta, juuri nyt. Olisin muualla, poissa näistä tutuista kuvioita ja arjesta.
Siirrän katseeni edessä aukeavaan tiehen. Automme valokeila valaisee lumeen peittyvää tietä ja harvat hiutaleet leijailevat valossa. Kukaan ei puhu. Ei edes radio ole päällä. Muut varmaan luulevat minunkin nukkuvan siskoni lailla. Sonja näyttää niin puhtaalta ja pieneltä, jotenki hauraalta. Pidän hänestä nukkuvana. Sanat ja teot eivät loukkaa eivätkä satuta ja tulemme toimeen hyvin. Välillä mietin, ajatteleeko hän koskaa asioita kannaltani. Ehkä ei, sillä en usko hänen pystyvän siihen. Kunpa tietäisi, mitä tunnen ja ajattelen. Ajatteleminen se on kyllä hiljaista puuhaa. Kukaan ei arvaa ikinä, miten paljon asioita mielessäni nytkin liikkuu.
Lumi. Kylmää ja petollista. Auton lämpömittari näyttää -21 pakkasastetta. Ulkona tulisi äkkiä kylmä paksusta mustasta toppatakistani huolimatta. Voin kuvitella miten kylmä hiipisi karvasaappaitteni lävitse ja pakkanen pistelisi reisiä. Farkut ja takki eivät kauaa lämmittäisi, vaan vapisisin varmasti kylmästä. Kuinkahan kauan menisi, että hypotermia valtaisi minut, jos jäisin paikoilleni maahan. Haluttaisi kaivaa lumeen pieni onkalo ja ryömiä sinne nukkumaan ehkä jopa iäksi. Minun hyinen hautani. Lämmin tukahduttava turvapaikkani.
Siirrymme valtatielle ja katuvalot valaisevat taas tietämme. Suuntaamme kotia kohti. Muutkin huomaavat, etten nukkunutkaan, mutten jaksa keskutella heidän kanssaan nyt. Olisin halunnut vielä jatkaa sillä pimeällä tiellä.
Katson valopylväitä ja en ajattele mitään. Tuijotan vain vastaantulojoiden autoja ja valopylväitä. Vilkaisen Sonjaa ja muistan aiemmat ajatukseni hänestä. Surullista, miten hän nytkin katsoo minua vähän ärtyneesti ja vihaten. Ehkä hänkin oppii joskus ajattelemaan. Palaan taas tähän turtuneeseen olotilaani ja lopetan ajattelun. Alamme muutenki lähestyä taajamaa ja teollisuusyritysten neonvalolla varustettuja logoja loistaa pimeästä. Ovatpa ne kauniita. Punaista, sinistä ja valkeaa.
Iskä avaa radion. Matkamme alkaa olla päätöksessä.
Olemme kotiovella klo 02:03. Salaa toivomaani auto-onnettomuutta ei tullut tälläkään kerralla. Ehkä ensi matkalla sitten.
keskiviikko 24. kesäkuuta 2009
tiistai 9. kesäkuuta 2009
Angst.
Mä en ikinä lintsannut peruskoulussa enkä lukiossakaan vaikka mieli olisi tehnyt. Tiesin lukioaikoinani että olin oman kestokykyni äärirajoilla koko sen ajan. En meinannut jaksaa millään opiskella ja olla niin kuin ihmisten kuuluisi olla. Monesti mä mietin et hakisinko jotain apua, kun tuntui ettei ois jaksanu. Mutta en hakenu. Abivuotena kun lukujärjestykseni vähän keventyi niin samalla sitten alkoi jäädä vähän kaikki muukin. En lukenut kokeisiin enkä ylppäreihin ja viimeisetkin motivaation rippeet katosivat kokonaan. Lakki kuitenkin tuli ja sitä myöten ajattelin, että amiskassa olisi sitten helpompaa. Siellä saisin levättyä ja otettua rennosti, sillä lukiossa minulla taisi olla vähän perfektionististä vikaa.
Mut amiskassa kaikki meni vuoden aikana ihan reisille. Aloin lintsaamaan ja pummimaan koulusta. osittain siksi että tunsin koulunkäynnin niin turhaksi; ei mitään uutta opittavaa lukion jälkeen. Osittain siksi että en välittänyt koulun käynnistä ja kävimme kaverini kanssa baareissa viikolla eikä siksi jaksanut mennä kouluun. En halua myöntää, mutta voi olla että alkoholilla on välillä liian suuri merkitys kaveriemme kesken.. Humalahakuisesti juomme aina, koska esimerkiksi on"pakko juoda lisää, jotta pystyy tanssimaan"..
Liian monesti kun olisi pitänyt nousta ylös ja aloittaa päivä, en jaksanut vaan jäin nukkumaan sänkyyni. Koko kevään olo on ollut ihan voimaton ja aina väsynyt. En osaa sanoa mistä johtui..
Kävin sellaisessa eräänlaisessa "terapiassa", jossa tutkittiin vähän että mistä tää väsymys voisi johtua. Kävin läpi verikokeet ja mitään fyysistä syytä ei löytynyt, salaa toivoin toisin.. Mulle sanottiin sitten että kyseessä voisi olla lievä masennus. Jotenkin mua ärsytti suunnattomasti, kun en oikein tiennyt miksi siellä edes kävin, kun ei tavallaan ole mitään syytä "masennukseen". Toki voi olla että läheisen sukulaiseni taannoinen mielisairaus ja kuolema ovat vaikuttaneet hieman tähän..
Toivoin että nyt kun saan lomailla kaksi viikkoa niin virkityisin. Mutta ei. Olen nukkunut joka yö jotain 11-12h yöunia, ja unirytmi on mennyt ihan päin persettä. Silti väsyttää aina kun herään. Voisin oikeasti vaan nukkua koko päivän. Menen useimmiten nukkumaan joskus 3-6 aikaan yöllä ja herään päivällä 14-15 aikoihin, sillä olen juuttunut aina juttelemaan uusille sättikavereilleni. Mä olen jumittunut yhä syvemmin virtuaalimaailman syövereihin. Kavereihin tulee pidettyä yhteyttä mesen ymmä muiden sovellusten kautta, koska ei jaksa eikä kiinnosta nähdä heitä oikein muuten. Ainoastaan heidän baarikutsut kyllä saavat minut lähes aina liikkeelle.. Olen koettanut syödä paremmin ja terveellisemmin kuin mitä talven mittaan. Kuntoilua en ole jaksanut aloittaa. Siihen ei ole voimia eikä energiaa..
Pelkään vähän mitä tulee tapahtumaan sitten kun työt taas alkavat. Jaksanko vai en? Voi olla että töistä on apua, tulee elämään rytmiä ja sisältöä, mutta myös pakkoja. On pakko käydä töissä sovittuina aikoina. On pakko jaksaa. Mulla ei oo enää lomaa töitten jälkeen vaan suoraan alkaa koulu. Mun kesässä ei oo mitään odotettavaa, vain töitä, töitä, töitä. Luulen, että menen koulun alettua juttelemaan ensimmäistä kertaa kuraattorillemme, jos tää mun tilanne ei oo siihen mennessä helpottunut. Voi olla että en kykene siihe.
Tää riittäköön nyt. Oli pakko vähän purkaa ajatuksia taas välillä. Menneisyys on vähän alkanut vainota, mun kämppiksellä taitaa olla bulimia, kun kuulin sen äsken oksentavan vessassa. Ihan niin kuin parilla ystävällänikin oli. Toi vanhoja muistoja mieleen ja alkoi ahdistaa lisää...
Mut amiskassa kaikki meni vuoden aikana ihan reisille. Aloin lintsaamaan ja pummimaan koulusta. osittain siksi että tunsin koulunkäynnin niin turhaksi; ei mitään uutta opittavaa lukion jälkeen. Osittain siksi että en välittänyt koulun käynnistä ja kävimme kaverini kanssa baareissa viikolla eikä siksi jaksanut mennä kouluun. En halua myöntää, mutta voi olla että alkoholilla on välillä liian suuri merkitys kaveriemme kesken.. Humalahakuisesti juomme aina, koska esimerkiksi on"pakko juoda lisää, jotta pystyy tanssimaan"..
Liian monesti kun olisi pitänyt nousta ylös ja aloittaa päivä, en jaksanut vaan jäin nukkumaan sänkyyni. Koko kevään olo on ollut ihan voimaton ja aina väsynyt. En osaa sanoa mistä johtui..
Kävin sellaisessa eräänlaisessa "terapiassa", jossa tutkittiin vähän että mistä tää väsymys voisi johtua. Kävin läpi verikokeet ja mitään fyysistä syytä ei löytynyt, salaa toivoin toisin.. Mulle sanottiin sitten että kyseessä voisi olla lievä masennus. Jotenkin mua ärsytti suunnattomasti, kun en oikein tiennyt miksi siellä edes kävin, kun ei tavallaan ole mitään syytä "masennukseen". Toki voi olla että läheisen sukulaiseni taannoinen mielisairaus ja kuolema ovat vaikuttaneet hieman tähän..
Toivoin että nyt kun saan lomailla kaksi viikkoa niin virkityisin. Mutta ei. Olen nukkunut joka yö jotain 11-12h yöunia, ja unirytmi on mennyt ihan päin persettä. Silti väsyttää aina kun herään. Voisin oikeasti vaan nukkua koko päivän. Menen useimmiten nukkumaan joskus 3-6 aikaan yöllä ja herään päivällä 14-15 aikoihin, sillä olen juuttunut aina juttelemaan uusille sättikavereilleni. Mä olen jumittunut yhä syvemmin virtuaalimaailman syövereihin. Kavereihin tulee pidettyä yhteyttä mesen ymmä muiden sovellusten kautta, koska ei jaksa eikä kiinnosta nähdä heitä oikein muuten. Ainoastaan heidän baarikutsut kyllä saavat minut lähes aina liikkeelle.. Olen koettanut syödä paremmin ja terveellisemmin kuin mitä talven mittaan. Kuntoilua en ole jaksanut aloittaa. Siihen ei ole voimia eikä energiaa..
Pelkään vähän mitä tulee tapahtumaan sitten kun työt taas alkavat. Jaksanko vai en? Voi olla että töistä on apua, tulee elämään rytmiä ja sisältöä, mutta myös pakkoja. On pakko käydä töissä sovittuina aikoina. On pakko jaksaa. Mulla ei oo enää lomaa töitten jälkeen vaan suoraan alkaa koulu. Mun kesässä ei oo mitään odotettavaa, vain töitä, töitä, töitä. Luulen, että menen koulun alettua juttelemaan ensimmäistä kertaa kuraattorillemme, jos tää mun tilanne ei oo siihen mennessä helpottunut. Voi olla että en kykene siihe.
Tää riittäköön nyt. Oli pakko vähän purkaa ajatuksia taas välillä. Menneisyys on vähän alkanut vainota, mun kämppiksellä taitaa olla bulimia, kun kuulin sen äsken oksentavan vessassa. Ihan niin kuin parilla ystävällänikin oli. Toi vanhoja muistoja mieleen ja alkoi ahdistaa lisää...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
