Paskaa.

Viimeiset päivät ovat olleet enemmän tai vähemmän tuskalliset, ilman särkylääkkeitä en pärjäisi. Jännä miten abortin jälkeisenä päivän kaikki tuntui olevan ihan kivutonta ja hetken jo ehdin kuvitella miten helposti tuosta kaikesta näköjään selvisinkin, kun ei edes kipuja ollut enää eikä verenvuotoakaan juuri yhtään.

Mut eipä se tietenkään mennyt ihan niin. Kyllä näitä kipuja ja särkyjä on sitten muina päivinä ollut ihan kiitettävästi. Melkein sama onko napannut 1g särkylääkettä lainkaan, jos sen vaikutus aika on rajoittunut tuntiin tai pariin. Kärsitään nyt.

Olen nukkunut torstain jälkeen todella huonosti. En ole aamuisin enää saanut unta kuuden tai seitsämän jälkeen. Alavatsaan koskee jatkuvasti. Rasittavaa, kun on väsynyt ja päässä tuntuu jatkuvasti sekavalta. Ehkei ollut kauhean järkevää ajoittaa samaan päivään masennuslääkkeiden täyttä lopettamista, ehkäisyrenkaan käytön aloitusta ja aborttia. Elimistölle varmasti ollut pienoinen shokki, kun hormonit ihan sekaisin. Onneksi nyt ei enää ole ihan niin kauheita oireita kuin vielä eilen tai toissapävänä jolloin vielä melko kirjaimellisesti hypin seinille.

Pelottaa vähän mennä töihin huomenna. Oisin ehkä ollut vielä lisäsaikun tarpeessa. Mut ehkä mä selviän 7h lyhyistä työpäivistäni juuri ja juuri. Kunhan ei vaan pää olisi enää ihan sekaisin. Onneksi ei ole iltavuoroja.

Henkisesti nää päivät on ollu aika raskaita. Ahdistanut ja ollut koko ajan sellainen ärtynyt ja turhautunut olo. Mitenkään eikä missään ole hyvä olla, ei pysty olemaan paikallaan tai löydä mieluisaa asentoa. Ei pysty rauhottumaan eikä keskittymään hetkeksikään mihinkään. Koko ajan on todella räjähdysherkkä olotila, jonka itsekin tiedostaa ja pelkää koska heittää vaikka koneen ikkunaan taikka kaataa kirjahyllyn tai pari vain siksi että sattuu juuri niin huvittamaan. Jostain syystä tavaroiden rikkominen ja poisheittäminen rauhoittaa, kuten myös ihmisille äksyily ja loukkaaminen. Itkettääkin myös jatkuvasti. Välillä tuntuu siltä että olisi ihan sama vaikka kuolla juuri tällä hetkellä, kun ei ole yhtään jaksa mitään taikka ketään. Ei varsinkaan itseään.

Aborttipäivä.

Olo on ollut viime päivät kuin olisin koko ajan jossain aineissa ja sekaisin. Heittää päässä, huippaa, näkötila hämärtyy ja silmiä on vaikea kohdistaa, päässä tuntuu leijuva ja tokkivä tunne. Pystyy melkein tuntemaan miten aivot lähettävät käskyjä etanavauhdilla hermoratoja pitkin. Hyrr.

Torstai oli kauhea päivä.

Menin aamulla sairaalaan, oli inhottavaa yrittää löytää oikea osasto sillä paikka on sokkeloinen ja mielestäni huonosti opastettu. Menin pikkuruisella hissillä, joka oli kooltaan samaa luokkaa lentokoneiden ja pikajunien vessakoppien kanssa. 5. kerros. Naistentautien osasto. Vastapäätä synnytysosastoa, jotenkin ironista. Ajattelin, että seuraavan kerran olen kyllä tässä sairaalassa tuolla vastapäisellä osastolla..

Odottelin reilut puolituntia ennen kuin minut tultiin noutamaan huoneeseeni. Sain oikein kivan pikku huoneen käytävän päästä. Toistaalta ajattelin, että olenpahan siellä ikäänkuin piilossa kaikilta muilta ja unohdettuna suljetun oven taakse. Huoneessa oli pari ikkunaa, sairaalasänky, vaatekaappi, telkkari ja wc-tilat suihkuineen. Ihan viihtyisää. Miinusta siitä, ettei ollut peittoa. Vilukissana oisin ehkä kaivannut oikean peiton lakanapeiton tilalle.

Sain keltaiset yli-isot ja kuluneet sairaalavaatteet, yhdenkoon sukat ja verkkoalkkarit. Puettuani ne tuli hoitaja, antoi särkylääkettä ja sitten raskaudenkeskeyttäminen alkoikin. Lääke, mitä käytettiin siihen tarkoitukseen oli kuulemma närästyslääkettä. Olin ehkä aika yllättynyt kuullessani, että närästyslääkkeellä olisi tuollainen sivuvaikutus emättimeen pillereinä laitettuna. Tässä vaiheessa kello oli n. 9.30. Eikä ruokaa saanut ennen kuin sikiö ja istukka olivat ulkona kehostani.

Makoilin vuoteessa ja mietiskelin asioitani, katselin tunnin tai pari telkkaria kunnes ohjelmat kääntyivät ostoskanaviksi. Pyysin lisää lääkkeitä kipuihin joita alkoi olla enemmän. Jouduin käyttämään vessa-asioillani metallista pönttöä, jotta henkilökunta pystyi tarkkailemaan koska istukka ja sikiö tulevat ulos. Sen jälkeen pääsisin kuulemma kotiin ja saisin syödä.

Joskus puolikahdentoista tienoilla alkoi tulla yllättävän kovia kipuja. Oli pakko taas pyytää lisää lääkkeitä, vaikka edellisestä kerrasta olikin ehkä vasta tunti. Tuntui, että hoitajilla kesti ikuisuus saapua huoneeseeni. Makasin tuskissani kippurassa sängyllä ja odotin kuulevani askeleet käytävästä ja huoneeni oven käyvän. Oli vaikea saada edes hengitettyä. Olin yltäpäältä kylmässä tuskanhiessä ja haukoin vain henkeäni. Suu oli rutikuiva. En edes meinannut jaksaa kohdistaa katsettani minnekään. Näytin varmasti todella sairaalta, kärsivältä ja surkealta. Mutta tottakai hoitajat ovat nähneet ihmisiä kaltaisessani tilanteessa lukemattomia kertoja aiemminkin.

Sain kipupiikin suoraan käsivarteni lihakseen. Menin varmaan puoleksi tunniksi istumaan vessan metallipöntölle ja nojailemaan kaakeliseinään kun tuntui että muuten pyörryn. Jostain syystä se tuntui edes vähän vähemmän tuskaisalta kuin sängynpohjalla makoilu. Suu oli rutikuiva. Sormista ja varpaista katoili tuntokin välillä siinä istuessani. Ärsytti, kun jouduin pyytämään hoitajilta vettäkin, olin liian heikko ja kivuissani pystyäkseni hakemaan itse mukia pöydältä ja laskemaan hanasta vettä tuon päivän aikana moneenkin otteeseen.

Makoilin sängyllä ja koetin päästä jonkinlaiseen hortoilevaan uneen. Pyysin lisää lääkkeitä, kun tuntui, ettei lihakseen pistetty vaikuttanut juuri lainkaan. Hoitajilta kuulin, että tämmöinen kipuvaihe on normaalia ja tarkoittaa yleensä sitä että istukka ja sikiö ovat syntymässä. Toivoin niin todella, että saisin kaiken sen veren, hyytymät, kuonan ja raskausmateriaalin mahdollisimman pian sisältäni. Välillä mietin oliko tuo kaikki tämän arvoista, helpommalla olisin varmaan päässyt synnyttämällä lapsen 9kk kuluttua..

Oli totta että kivut helpottivat aina hetkeksi, kun isoja hyytymiä poistui kehostani. Ja varsinkin sitten kun vihdoin istukkakin oli ulkona. Sikiötä hoitaja ei huomannut kuulemma missään vaiheessa, mutta sehän oli vissiin niin pienikin ettei sitä olisi kunnolla erottanut kaiken sen verisotkun keskeltä. En viitsinyt kovin innokkaasti korjata hoitajaa, että kyseinen "papu" niinkuin hän sitä nimitti, sentään ultrakuvien mukaan oli +20millinen ja luulisi sellasen kyllä erottuvan jos vaan osasi etsiä ja katsoa. Mut anyway. Sainpahan viimein jotain ruokaa. Toivat minulle jotain maksakastiketta, salaattia ja perunoitasekä raparperikiisseliä. Söin ihan jokaisen pikkumurusenkin ja jäi vähän nälkäkin. En varmaan edes kunnolla maistanut ruokaa sitä syödessäni, ainakin tuntui että makuaistini oli jotenkin turtunut ja vajaatoimintainen.

Havahduin horrostilastani, kun iltahoitajalta kolmen jälkeen antoi luvan lähteä kotiin, pyysin samalla vielä särkylääkettä lisää. Keräsin hetken voimia sängyllä ja puin päälleni omat vaatteeni. Jotenkin tykkäsin olla sairaalassa, tuntui ehkä jopa vähän ikävältä lähteä sieltä pois.. Kello oli noin 15.25 kun istuin sairaalan edessä bussipysäkillä odottamassa linja-autoa keskustaan.

Raskaudenkeskeytys.

Ylihuomenna menen yliopistolliseen sairaalaan osastolle päiväksi lääkkeelliseen raskaudenkeskytykseen, sillä kotihoitona tuota ei oikein pysty toteuttamaan. Olisin tarvinnut jonkun henkilön tänne tuekseni, mutten ketään sellaista oikein saa.

Kävin tänään ottamassa suunkautta ensimmäisen lääkkeen, mikä keskeyttää jo raskautta. Olen raskausviikolla 8+6 ja ylihuomiseen mennessä siis 9. raskausviikkokin ehtii täyttymään. Voi siis sanoa että olen toisella kuulla raskaana. Vielä pienen hetken.

Pelottaa ja jännittää, lähinnä ne kivut ja vuodonmäärä. Olen lukenut, että ne voivat olla todella runsaat ja kivuliaat. Mielummin kyllä olen tuon vuorokauden sairaalassa, missä saan kipulääkitystä ja on ihmisiä seuraamassa keskeytystä kunnolla. Melkein toivon, että voisin jäädä sinne vielä yöksikin ja kotiutua vasta seuraavana aamuna.

Tänään olen tuntenut tuolla lääkärillä käynnin jälkeen surun ja vihan tunteita. olen vihainen miehelleni siitä, että olen joutunut tähän tilanteeseen ja nyt hän ei voi olla tukenani, kun on armeijassa toisella puolen Suomea. Tunnen myös syyllisyyttä keskeyttämisestä. Sehän on väärin ja luonnotonta. Olisi pitänyt jaksaa huolehtia aiemmin ehkäisystä masennuksesta ja uupumuksesta riippumatta eikä ajatella, että hoidan sitten joskus kesällä, kun on paremmin aikaa keskittyä ja hoitaa tilannetta. Myöhäistä. Eikä olisi pitänyt suostua suojaamattomaan yhdyntään.

Lueskelin netistä muiden kokemuksia ja eikä ne kyllä järin kannustavia ja positiivisiä olleet. Harvat tapaukset, joissa olivat selvinneet melko lievin kivuin tai tavallisiin menkkakipuihinsa verrattavilla kivuilla ja niukalla vuodolla tuntuivat olevan max. 7 raskausviikon keskeytyksiä. Mullahan sikiöllä on mittää nyt kuulemma 20mm eli 2cm, ultrassa tänään sen mittasivat. Odotan ja pelkään siis todella kovia ja sietämättömiä kipuja ja todella runsasta veristä vuotoa. Tämä tulee varmasti olemaan kyllä sellainen kokemus, mitä en enää IKINÄ toiste halua joutua kokemaan. Mielessä pysyy ja säilyy aina.

Pelottaa myös se miten sitten pärjään kotona kun minut torstai-iltana kotiuttavat. Pikkusiskoni tulee minulle tueksi varmaan jo huomenna. Saa hoitaa minua täällä kotona sitten perjantaihin saakka. Sain tänään särkylääkereseptin ja hain lääkkeitä valmiiksi tänne ja ostin jotain ruokaakin, jotta sitten ei tarvitsisi poistua kotoa pariin päivään. Jälkivuoto kestää 2-3 viikkoa tavallisimmin, niin kauan täytyy varautua elämään ainakin vielä tämän asian kanssa tiiviisti.

Kaipa tästä selviää hengissä, on ne muutkin selvinneet ennen minua.

Raskaana!!

||

Kaksi viivaa. Epäilykseni osuivat oikeaan, minä olen Raskaana!

Hämmennys valtaa mielen. Päässä ei liiku ajatuksia juurikaan. Ainoastaan kysymys mitä nyt tekisin?

Järjellä ajatellen vastaus olisi selvä. Tämä raskaus olisi keskeytettävä. Mutta mutta.. Asiat eivät ole aina niin yksiseikkaisia. En voi väittää ettei ajatus lapsen pitämisestä houkuttaisi vähäsen.

J3:n kanssa olen nyt keskustellut asiasta jonkin verran. Miehenä hän ei ymmärrä mitä kaikkea tuollainen tapahtuma naiselle aiheuttaa niin henkisesti kuin fyysisestikin. Ajatukseni kulkivat ensimmäiset päivät testin jälkeen ainoastaan 24/7 raskauteni ajattelemisessa. Nyt välillä pystyy sivuuttamaan asian mielestään, kunnes se taas tulee mieleen pahoinvoinnin tai peilin muistuttaessa siitä. Mulla on aina nälkä. Vaikka juuri olisi syönyt jättiannoksen ruokaa niin ei mene kuin tunti kun mahaan alkaa koskea "nälästä" ja tulee pahoinvointia sen takia. Aamut ovat ehkä kauheimpia kun on tyhjä maha ja on ehkä eniten oksettavin olotila. Vaikka sellainen olo mulla on nyt ollut oikeastaan joka päivä viikon ajan. Enkä varmaan enää kuvittele pelkästään lihoneeni mahasta, sillä jos yritän vetää sen sisään, se jää vähän pömpöttämään ilman, että näyttäisin normaalilta taikka hoikalta. :<

Huomenna ajattelin viimein soittaa lääkärille ja varata ajan. Mua vituttaa olla raskaana turhaan. Vituttaa joutua kokemaan tämän kaiken tässä vaiheessa turhantakia. Vituttaa ehkä vähän J3:n ajattelemattomuuskin. Miehet ei sit yhtään osaa ajatella asioita naisen kannalta. Mulle tää on henkisesti suht rankkaa, kun stressaan jo muutenkin näitä viimeisiä koulupäiviä ja suoritteita. Ja ollut muutenkin niin hektisiä muutamat viime viikot. Kaiken uuden pitää aina tunkeutua elämään samaan aikaan tai ns. huonolla hetkellä. Huomenna koetan saada uuden ajan psykologian keskuksellekin kun viime viikolla jätin ekan käynnin menemättä..

Mun kohdalla menossa on nyt noin 7. raskausviikko. Siinä on 7 viikkoa liikaa.

Tää tulee olemaan asia, mikä ei poistu mun mielestä koskaan. Tulen aina miettimään millainen tästä lapsesta olisi tullut ja millainen elämästäni muodostuisi sen kanssa.
Tekemällä abortin nyt emme joudu romuttamaan suunniteltuja haaveita ja tulevaisuuden kuvioita lapsen takia, se kai se "parasta" tai järkevintä tulevaisuun kannalta olisi..

Inhottava epävarmuus ja tilanne

Mä osaan kyl olla välillä tosi tyhmä. Välillä ihan liiankin miellyttämishaluinen/alistuva tai silleen ettei osaa sanoa Ei. Mut senhän mä oon tiennyt jo vuosia..

Ehkä se on heikkoutta, pelkoa siitä, ettei tule hyväksytyksi oman tahtonsa tai mielipiteidensä kanssa. Helpompi antaa periksi tai unohtaa ns. riskit ja järkisyyt.

Ihan pikkiriikkisen pelkään sellaista mahdollisuutta nyt, että saattaisin olla raskaana..
Ei kyl sillätapaa tulis yllätyksenä, kun ei oo käytetty ehkäisyä. Mut eipä lasta kyl tähän elämäntilanteeseen ja vielä näin nuorena kyllä haluttais kuvioihin. Kait sitä joutus sit aborttiin kallistumaan, ei oikein muutakaan vaihtoetoa taitas olla ellei halua ns. pilata tätä elämää. Mut kyllähän sitä haluis tietää, millanen ihminen mahdollisesti siitä kuitenkin tulis.

Anteeksi J3, en halua täällä mitenkään parjata asioita selkäsi takana tai vierittää syytä ja syyllisyyttä sinun niskoillesi.

Ajattelin nyt odotella jos kuukautiset ois vaan myöhässä ja silleen jääny vaikka välistä.. Viimestään sitten (touko-kesäkuun vaihteessa) kesälomallani varmistan asian, kun on aikaa syventyä asiaan.. Parempi nyt vaan koettaa unohtaa koko juttu, kun ois niin paljon kaikkee muutakin tärkeää, mihin pitäisi keskittyä. (Näyttö, ensimmäinen psykologikäynti, työvuoroja jne.. Jatkan elämääni kuten tähänkin asti ja yritän unohtaa tuon pikkiriikkisen (toivottavasti vain lähinnä teoreettisen) mahdollisuuden raskaudesta = }

Aika elää ja aika kuolla

Ei helvetti miten kauhee olotila. Unohdin taas eilen ottaa illalla lääkkeeni ja sen kyllä huomaa. Olo on ihan järkyttävän sekava ja heikko. Tuntuu kuin sydänleijuisi parikyt senttiä enempi kurkussa päin ja päänsisällä ois usvaa liikuskelemassa. Jokainen hetki minkä viettää seisaallaan tai kävelee tuntuu siltä kuin olisi aineissa tai jotenkin omituisessa humalatilassa. Silmiä särkee eikä niitä meinaa jaksaa pitää auki taikka kohdistettuna mihinkään. Muutenkin tekis mieli vaan käpertyä takaisin peiton alle ja sulkea silmät, vaipua uneen. Väsyttää ihan kauhesti ja päätä särkee. On vähän paha olo eikä ruoka maistu.



Pelottaa hieman, onkohan olo sitten tälläinen, kun lopetan lääkityksen.. En todellakaan ole työkykyinen tässä tilassa. Tekis mieli heti nyt ottaa lääke, jotta olotila kohentuisi. Näköjään olen riippuvainen noista lääkkeistä kuten joku lääkeriippuvainen tai narkkari, joka ilman ainetta kärsii vieroitusoireista..

Illaks pitäs viel jaksaa raahautua porukoille. Äiti tarvii apua mummon hautajaisasioissa. Pakko mennä vaikken yhtään varsinkaan tässä tilassa jaksas lähtee minnekkään kotoa. Joudun viel hoipparoimaan keskustaan ja takasinkin sit myöhemmin.



Olin eilen sokkarin sovituskopissa kun mutsi soitti ja sano et sillä ois ikäviä uutisia kerrottavana. Tiesin heti, et mitä se varmaanki ilmottaa. Eipähän ollu sen puolelta enää ketään muita jäljellä kuin mummo. Nää yhdet hautajaiset vielä. Sitten ei tarvinne enää koskaan matkustaa sen kotiseudulle, ei ainakaan näissä merkeissä.



Yritin muistella, et koskahan oon viimeks nähny mummon. En pysty muistamaan. Pitäis katsoa almanakasta. Veikkaan, et aikaa on varmaan vuosi. On joko ollut töitä tai jotain parempaa tekemistä. Myönnän, että olen kyl odottanutkin tavallaan jo hänen kuolemaansa. Ihmeen pitkään hän jaksoikin täällä kituuttaa (riesana).. Mulle on oikeastaan ihan sama omalta kannaltani, että onko hän elossa vai ei. Poissa silmistä, poissa mielestä. Se, mikä tässä kuolemassa nyt surettaa ja säälittää on mun äiti, joka on nyt ns. perheensä viimeinen ja sukunsa viimeinen.



Oon aina inhonnu hautajaisia tilaisuutena. Muistan edellisetkin viel liian hyvin. Muistan miten matkustin yksin junassa kotiin ja tuijotin ikkunasta surusilmin vaihtuvia maisemia.. Kouvola, Mikkeli, Pieksämäki, Suonenjoki, Kuopio.. Oli marraskuun viimeinen päivä. Lauantai. Päivä, jolloin mun piti juhlia syntymäpäiviäni kavereiden kanssa baaritellen. Muistan, kun Jii soitti mulle illalla, kun istuin junassa matkalla kotiin ja koetti viel houkutella mua lähtemään jonnekin.



Huomasin, et meidän suvun hautajaiset näköjään ajoittuu aina joku vuoden pimeimpään aikaan marras-joulukuulle tai sitten ihan kauniiseen loppukevääseen toukokuulle.



Mua tavallaan harmittaa, ettei tuo mummo saanut ilmeisesti tietää, miten mulla nykyään edes menee. Ois nyt ollu kiva et seki ois saanu ennen kuolemaansa tietää, et mäki seurustelen vakavasti jne. Mut tällästä tää elämä on =}

Inte Klara Vappen..

Vappu. Oli ihan hauskaa. Olin humalassa. Join paljon normia enempi kun lähdin baariin, vissiin ihan 7 lonkkua/siideriä jopa. Tuo määrä on mulle aika paljon kun saatoin ennen juoda tuon verran koko illan aikana. Ja sen lisäksi poltin yhdet tuhdit savut budiakin kun houkuttelivat tarpeeks.. Enempiki ois houkuttanu polttaa mutten uskaltanut kun halusin päästä baariin sisällekin.

Mielestäni näytin eilen jopa hyvältä kun lähdin kotona <: Tosin mun pimeessä huoneessa meikki ja hiukset sekä vaatteet näyttää kyl paljon paremmalta kuin siinä vaiheessa kun matkaa kaverille ylös hississä taikka matkaa baariin..

Menin Jiille jossa ei onneks ollu paljoo porukkaa. Suht rento ja chilli meininki. Vietettiin enimmäkseen aikaa neljästään Ex-naapurin, Jiin ja Asbestin kanssa. Mm. mottasin Asbestia nyrkillä silmäänki tuon illan aikana ihan tahallaan huvikseni, hups. Ja sit pistin ex-naapurin kengät jalkaan kun menin tupakalle ja Asbesti oli niin sekasin et luuli niitä oikeesti mun kengiks ja muitten kaa vakuuteltiin sille et joo kyllä ne on mun omat kengät :DDD Meni ihan täydestä :D Lol. Jätkä ollu kyl tosi kujalla jos luulee about 45 kenkien olevan mulle sopivat, melkei 10 numeroa liian isot. Sen piti viel kokeillakin niit kenkiä itse silleen "Miten sulla voi olla noin iso jalka??? Nää on mullekki liian isot!!!". Mulle selvis kans et ruotsiks "klara" tarkottaakin selvää ja oikeesti se pitäs toivottaa et "klada vappen" eikä "klara" kuten mä aina sanon. Ups. Enpäs ollu ajatellu taas. (Btw. Klaara ois aika jännä nimi lapselle.. Tulee mieleen joku hanhi, oiskohan jossai lapsuuden piirretyssä ollu joku sen niminen elikko... Hankikki kuulostaa kans aika hauskalta..)

Kuulin just et olin eilen baarin jälkeen onnistunu nukahtamaan puhelun aikana.. Ei luoja, oon kyllä ollu ihan kujalla. Heräsin aamulla sängystäni puolialasti ja valot päällä. Mun kännykän kello näytti jotain neljää illalla. Tiputin sen eilen lattialle baarissa pari kertaa ja akkuki lenteli. Ja takakuori jäikin sille tielleen.. Onneks tuossa on vaihtokuoret. Oon näköjään sit ihan muutaman drinkinkin tilannu kun rahoissa on sen verran vajetta. Jotenkin muistelen et joku ois tarjonnu mulle kaljaakin, hyi.

Itse baarittelusta en taaskaan muista hirveesti. Olin Jiin kaa siellä, kun pojat huiteli jossai muualla. Sit yks tuttu Rokkari tuli tiskillä juttelee ja lyöttäydyttiin niitten seuraan.. Niitten kanssa on aina ollu ihan sairaan hauskaa baarissa, vähän liiankin hauskaa. Siinäpähän se ilta sit hurahtikin.. Lisää viinaa vaan kurkusta alas ja välillä taidettiin jopa hetki käydä tanssilattiallakin. Jii ei tainnu hengailla meidän seurassa koko iltaa, tai en tiiä kun on vähän hatarat muistikuvat. Olin kuulemma selostanu Jiille ja Ex-naapurille että Rokkarin kaveri koettaa iskee sitä ja väittäny Ex-naapurille että se on mustasukkainen Jiistä Rokkarin kaverin takia..
*pyörittelee silmiään, huoh* Tulipahan taas todistettua että oon kännissä kyl ihan ku toinen ihminen. Alan muistuttaa pelottavasti vähän kämppistäni Kulmaa >.<

Rokkari läks sit jossai vaiheessa loppuillasta pois kun sen kaveri oli niin huonossa kunnossa, kaipa mäki sit läksin ihan pian sen jälkeen kun en jaksanu enää jäädäkään. Veikkaan että kello oli jo aika paljon siinä vaiheessa muutenki. Suunnistin pyörälleni ja katkaisin avaimen sen vaijerilukkoon.. Jepjep, oletinkin että noin kävisi. Noh nyt se fillari on ja pysyy keskustassa kun laitoin sen vielä sellaseen turvatolppaan extraketjuun ja sit vasta vaijeriin.. Pitää käydä noukkimassa joku päivä kori siitä ees talteen jos on viel paikoillaan..

Vähän meinaa morkkista iskeä taas. Kun tiedän että tuo Rokkari ois kiinnostunu musta. Jii sano että sen huomas ihan selvästi siel baarissa.. Oishan se mukava tyyppi ja varmaan sen kanssa ois aina hauskaa eikä tulis tylsää. Ja osais se herrasmieskin olla. Kyl se tais taas tarjota mulle juomista, tai ehkä jopa ruinasinkin sitä tarjoomaan ja se suostu. Jos oisin sinkku niin varmaan viettäsin sen kanssa useemminkin aikaa baarissa, ja ehkä muutenkin, mut mulla on jo J3. Rokkari kyl tietää etten oo vapaa ja että oon oikeestaan seurustellu J3 kanssa koko sen ajan kuin mitä ollaan tunnettu Rokkarin kanssa. Tiiän ettei mun pitäs nähä sitä ees tälleen kaveripohjalta, ettei sille tule turhia luuloja ja toiveita. En haluais aiheuttaa kellekkään ongelmia.

En tiiä miks musta tulee humalassa aina niin kauheen erilainen. Se on vähän ongelmallistakin myös jo ensinnäkin kaverisuhteiden kannalta. Oon onnistunu teoillani ja sanomisillani suututtamaan niin Jiin, SS:n, ja Tossunkin. Eli mun parhaimmat kaverini. Onneks oon saanu kaikki kuitenki lepytettyä ja he edelleen suostuu lähtemään mun kanssa aina välillä jonnekkin vaikka osaankin olla niin idiootti aina välillä. Tuntuu välillä et kännissä mä sanon asioita ihan miten sattuu ja sanon ilkeemmin ja suoraan, ja rohkeemmin. Ja saatan olla jopa aika hävytön ja suorapuheinenkin.. Normistihan mä olen hiljainen ja vetäytyvä ja tykkään olla ihan omissaoloissani. Mut känni-Ilona on ihan toista luokkaa; rohkea, ulospäinsuuntautunut, vilkas, arvaamattoman hullu hölösuu. Alkoholi kyl muuttaa ihmistä mun kohdalla niin paljon. Hävettää jopa tunnustaa miten ajattelematon, estoton ja moraalitonkin oon välilläki ollu ja mitä kaikkee on alkoholinalaisena tullu tehtyä. En mä normisti kehtais tanssia mitenkään vampisti lavalla tai pöydillä, enkä mennä tuosta vaan juttelee tuntemattomille porukoille taikka ns. etsiä kaverin kanssa ihmistä joka vaan vois tarjota ilmaset juomat meille.. Tavallaan aika alhaista ja hyväkskäyttävää, kun ei oo kiinnostunu joistain kuin vaan siinä mielessä et jos niiltä heruis ilmasiks juomista. Onneks nuo ajat on jäämässä sinne menneisyyden "pimeisiin" vuosiin. Kai mä alan nyt olla jättämässä tätä känni-Ilonaa matkastani ja siirtymässä parisuhde-Ilonaks.
Tulee kyl mieleen et oonkohan mä ihan normaali.. Voisinki mainita tästä mun "toisesta minästäni" sit kun joudun sinne jonnekki terapiaan vai mikä psykologi onkaan.. Ehkä mullakin on joku "epävakaa persoonallisuushäiriö" niinku Kulmalla tao joku vastaava.. Ehkä oon tuhonnut muutaman miljoonan aivosolun liikaa käyttämällä liikaa ja liian usein alkoholia.

Nyt mä vaan toivosin, että voisin potea tätä ansaittua krapulaa J3-kainalossa, jos se vaan huolis tälläsen rähjärapsaprinsessan kainaloonsa :'p <3 Mut siellä se on armeijjan vihreissä kaukanakaukanakaukan minusta. Onneks ens viikolla näen taas hänet, kun matkustan hänen luokseen.

Mielenterveys, mitenkähän sekin määritellään..

En halunnut tälläistä elämää. "Elämä ois helppoo jos se ei ois niin pirun vaikeeta!" Niinpä niin..

Mä en ymmärrä miten mun elämä onkin päässyt nyt tälläiseen uupumuksen ja väsymyksen pisteeseen. Tai ymmärrän, mut en suostu tajuamaan, että MINULLE kävi näin. MINÄ olen AINA ollut vahva, kestävä ja sitkeä ihminen! Heikkouksistani huolimatta en ole heikko!

Joulukuussa kirjoitin viimeisen luvun tähän salaiseen väsymykseen ja hain ensikertaa apua. Myönsin, etten enää jaksa, ja niinpä sitten sain vähän sairaslomaa loppuvuodeksi sekä lääkärin määräämät masennuslääkkeet. Ajattelin kyllä, etten minä mitenkään varsinaisesti apua tarvitsisi, olinhan jaksanut hyvin ilman siihenkin asti. Mutta ei se ota, jos ei annakaan, kokeilustahan tuskin olisi mitään haittaa.. Nyt kuukausien jälkeen noitten lääkkeiden teho ja vaikutus ei ole ollut juurikaan kaksinen, päinvastoin haittavaikutuksineen niistä taitaa olla enempi haittaa kuin hyötyä. Joskus kuukauden päästä tämä tyttö tallustaa sitten jonnekin psykiatrian laitokselle jatkohoitoon! En voi uskoa, että minä muka sellaisesta "hoitoa" tarvitsisin.. Niin vain se lääkäri mulle tänään määräsi. Minähän olen ihan ok, mitänyt ihan väsynyt ja uupunut enkä jaksa tehdä oikein yhtään mitään tai kiinnostua mistään.. En kai minä nyt oikeasti voi olla jotenkin masentunut tai mieleltäni epäterve?? Enhän..? Pelottaa. Ihan on myönnettävä, että vähän pelottaa tuo mitä tulee nyt tapahtumaan. Saankohan otsaani virallisesti jonkun "hullun" tai masentuneen leiman.

En haluaisi ravata koko kesää jossain lääkärillä ja ns. kuntoutuksessa. Haluaisin vaan olla itsekseni kotona. Pakko on käydä töissä kun sellaisia luultavasti on luvassa.. Ei kiinnostaisi, mutta en osaa sanoa ei ja rahalle olisi tarvetta myös.

Välillä tunnen itseni niin surkeaksi ihmiseksi. En luota itseeni, enkä kyllä oikein muihinkaan. Vaikka rakkaani on sanonut rakastavansa minua juuri tälläisena ja pysyvänsä rinnallani aina niin silti mielessä on aina pieni epäilys. Ehkä se häipyy sitten viimeistään kun muutamme saman katon alle joskus loppuvuodesta, tai viimeistään kun jos saan kulkea rengastettuna hänelle.. Mietin välillä, miten hänkin mahtaa jaksaa minua, jos tilanteeni ei ala parantumaan ja voimani palaudu. Tuskin kukaan jaksaa katsella kauaa ihmistä, jota aina väsyttää, nukuttaa ja jonka olo on ihan voimaton ja kaikki on ns. ihan sama. Tämän kevään kun jaksaisin suorittaa opintoja niin sitten helpottais kesäksi, kun tietää, että syksyllä opinnot päättyvät. Syksyllä venykööt niin pitkälle opinnot kuin on tarpeen, kunhan lopulta saan paperit kouraan ja ulos oppilaitoksesta vapauteen! Sitä päivää odotan enemmäin kuin mitään. Loppuelämäni ensimmäinen päivä..

Millainen on mielenterveydeltään terve ihminen? Jos minä olen nyt luokitukseltani "sairas", niin millainen on sitten "terve"? Onko sairautta se, että minua väsyttää aina? Se, että olen kyllästynyt kaikkeen? Se, etten ole kiinnostunut oikein mistään tai kiinnostuksen kohteet ovat hyvin marginaaliset ja rajoittuneet? Onko valtaosa ihmisistä sitten ns. terveitä? Wikipediassa mielenterveys on määritelty mm. seuraavanlaisesti; "Ihminen on mieleltään terve, kun hän kykenee selviytymään itsenäisesti päivittäisistä toiminnoista (ihmissuhteista, liikkumisesta, työstä ja vapaa-ajasta) siten että itse ja kanssaihmiset eivät kärsi." Eli minä en ole mielelstäni terve, sillä ihmissuhteeni ovat kärsineet enkä liiku lainkaan ellei ole ihan pakko kävellä töihin tai opiskelemaan. Vapaa-aikakin on yhtä turhan kanssa sillä en jaksa tehdä mitään, maata vaan kotona korkeintaan datistamassa vähän väsyneenä koneella. Ehkä joskus jaksan taas ja voin tuntea olevani täysissä sielun ja ruumiin voimissa....