Vuodet vierii, aika abortin jälkeen

Siitä on nyt kulunut hieman yli kaksi vuotta, kun minulle tehtiin abortti. Ajattelin kertoa, mitä ajatuksia tuo tilanne minussa nyt herättää ja miten on vaikuttanut minuun.

On saattanut mennä pitkiäkin aikoja, etten ole ajatellut tapahtunutta ollenkaan. Olen ikäänkuin unohtanut ja pyyhkinyt sen mielestäni. Toki asia palaa mieleen heti ,jos lukee tai kuulee sanan abortti. Ja useimmiten myös silloin, kun näkee/kuulee/lukee sanan vauva tai lapsi.

Viime aikana tapahtunut on alkanut pyörimään vähän aiempaa useammin mielessäni. Syynä tähän on se, että nyt monet tutut, puolitutut, jopa kaverit ovat alkaneet perustaa perheitään ja tälläkin hetkellä tiedän varmaan viisi henkilöä, jotka ovat raskaana tai juuri synnyttäneet.. Facebookista paljastuu jatkuvasti lisää ja lisää tuttujani, jotka ovat raskaana tai jo saaneet lapsen. Mua raastaa! Ahdistaa! Olen vähän KATEELLINEN! Minäkin haluaisin olla raskaana ja saada lapsen kuten nuo muutkin. Mulle on tässä kahden vuoden aikana varmistunut se, että haluan jonain päivänä omia lapsia. Välillä mietin, millaista elämäni olisi sen lapsen kanssa, jos en olisi häntä abortoinut. Olisihan hän jo lähes 1,5-vuotias. Haluan olla niin kuin muutkin!

Eniten mua harmittaa nyt, etten voi hankkia tai yrittää saada lasta pariin vuoteen. Seurustelen edelleen kyllä saman miehen kanssa, mutta hän ei edelleenkään ole valmis isäksi tai perustamaan perhettä. Olen myös ajatellut aloittaa syksyllä pari vuotta kestävät opinnot. Ja opintojen jälkeen olisi hyvä olla vakituinen työ tiedossa ennen kuin hankkisi lapsia. Välillä mietin, että haluaisin jättää ehkäisyn pois. Kokeilla onneani. Jos nyt tulisin raskaaksi, pitäisin varmasti lapsen, vaikka mieheni ei asiasta innostuisikaan. (ainakin jos lapsi olisi terve...)

Yksi syy siihen, miksi aloitan opiskelemaan syksyllä on se, että mä kaipaan palavasti elämääni jotain uutta SISÄLTÖÄ! Mulla ei ole enää vanhoja kavereita jäljellä ja miehen kanssa meidän elämä junnaa liikaa paikallaan eikä tarjoa tarpeeksi mielenkiintoa ja virikkeitä. Aiemmin kokeilin hankkia toisen kissan, jotta elämässä ois vähän enemmän jotain, mut se ei onnistunut, kun kissat ei tullu toimeen (eikä mies halua ottaa enää uudelleen toista kissaa koeajalle.)


Uskoisin, että jos olisin pitänyt lapsen pari vuotta sitten, niin olisin kyllä selviytynyt tähän päivään asti ihan hyvin. Luulisin, että siten olisin pakottanut mieheni aikuistumaan ja ottamaan vastuuta. Uskoisin, että olisimme edelleen yhdessä vaikka meillä lapsi olisikin. Olisin ollut valmis äidiksi 20-vuotiaana. Olisin nytkin. Mutta näyttää nyt pahasti siltä, että tulen olemaan vähintään 25-v, ennen kuin uskallan oikeasti toteuttaa tämän haaveeni lapsesta. Pahin pelkoni olisi se, että en enää koskaan saisi lasta, etten tulisikaan enää raskaaksi! Joku abortin vastustaja varmasti pitäisi sitä juuri oikeutettuna ja karman lakina, että se olisi juuri se, mitä ansaitsisin tekoni jälkeen. Mä olen kyllästynyt odottamaan! Tuntuu, että kokoajan vaan odotan, että tapahtuis jotain ja että elämässä tapahtuis viimein jotain suurta ja isoa, joka pistäis asioita eteenpäin.