Rakas, minusta on tullut pullukka (ja huonokuntoinen)

Mua on alkanut ahdistaa... Tällä kertaa eniten mun oma kroppa ja huono yleiskunto. Pelottaa vähän mihin tää johtaa, kun oon kesällä koko ajan vaan saanut lisää painoa, vaikka ajatuksena on ollu vähän laihduttaa eikä kunto ole parantunut, kun ei ole tullut liikuttua. Nyt vaan olen havahtunut tajuamaan omaan tilanteeni, olen pitkään ollut kuin unessa.

Se, että painaa 3-4kg enemmän kuin vaikka puoli vuotta sitten ei monen korvissa kuulosta kauhealta. Mutta omalla kohdallani se on katastrofi ja suuri muutos minäkuvassa, minä kun olen erittäin lyhyt ja pieni niin tässä kropassa 4kg lisää näkyy jo selvästi. Varsinkin kun extramassat kertyy mahaan ja reisiin. Ennen mulla oli myös sopivasti jäntevä kroppa, mutta nyt on liikunnan puutteessa kaikki lihakset surkastunu ja muuttuneet läskiksi. Mulla on kaapissa varmaan 10 paria farkkuja, jotka on jääny pieneks, paitojakin varmaan tuplaten. Ei tee mieli käydä ostamassa mitään uutta vaatetta, kun tuntuu, ettei mitkään vaatteet istu hyvin tai sitten niissä näyttää liian pulskalta.

Tulin eilen todella surulliseks, kun katoin pitkästä aikaa kokovartalopelistä itseäni. Selluliittiä oli ilmestynyt pakaroihin ja takareisiin. Järkyttävää! Ei sitä vielä kuukausi sitten ollut! Mitä mä oikeen teen? Eipä tarvii ainakaan harkita menevänsä uimarannoille.

Oon liian heikko pystyäkseni laihduttamaan tai aloittamaan kuntoilun. Ei musta ole siihen yksin. Mulla ei ole ketään kaveria, jolta voisin pyytää apua kuntoilussa. Se tekee, mut vaan entistä surullisemmaksi.
Miehestä ei ole paljon apua, kun tää on puoliks sen syytä, että oon päässy näin huonoon kuosiin. Yksin asuessa en koskaan raaskinut tuhlata ruokaa eikä silloin tullut syötyä ylimäärin kaikkea herkullista. On myös helpompi sortua syömään esim. karkkia tai sipsiä, jos toinen on päättänyt vaikka telkkaria katsoessa herkutella. Pitää sitä silloin itsekin mennä apajille, ettei toinen ahmatti syö kaikkea. Kaksin on helpompi antaa periks ja sortua herkutteluun.

Musta on tullut tunne-/tapasyöppö. Olen ollut sitä jo pitkään, mutta en koskaan näin vahvasti. Jos ei ole jaksanut laittaa mitään oikeaa ruokaa niin on ollut helppo tyydyttää nälkää vaikka sipsipussilla tai karkilla. Raskaan ja väsyttävän työpäivän jälkeenkin olo on kummasti kohentunut, kun on napsinut jotain herkkuja.

Tiedän, että mua on erittäin hankala motivoida liikkumaan tai laihduttamaan millään, sillä mua ei kiinnosta rehkiä tai asettaa tavoitteita. En saa tyydystystä tai nautintoa liikunnasta tai tavoitteiden saavutuksista. Kaikki tuntuu olevan vain ihan sama, mutta sit todellisuudessa kuitenkaan ei ole, helpompi on vaan antaa periks ja luovuttaa...

Haluaisin ehkä käydä kuntosalilla, mut tarviisin jonkun ohjaajan, se nimittäin ois varmaan ainut joka vois saada motivoitua mua liikkumaan. Mut personal-trainerit on liian kalliita. Enkä mä muutenkaan uskalla mennä kuntosalille. En ole oikeastaan koskaan käynyt, kerran vaan lukiossa liikuntatunnilla. Pelkään muiden arvostelua, enkä halua näyttää kaikille salilla oleville miten paskassa kunnossa olen. Mun mielikuvien mukaan kuntosalilla käy vaan valmiiks hyvässä kunnossa olevat nuoret miehet ja naiset, enkä tosiaan halua kuntoilla sellaisten katsellessa. Näköjään mun itsetuntokin on tippunut pohjalukemiin. (Tuskin salilla olijoita oikeesti kauheesti kiinnostaa tiirailla tai arvostella muita salikäyttäjiä)

Syytän myös nykyistä työtäni nykytilanteesta. On niin epäsäännölliset työajat ja vuorot, että menee niin pahasti ristiin mun miehen työaikojen kanssa. Ei jää sit aikaa yhdessä liikkua tai kuntoilla. Ja työssäni ei oo liikuntaa, mut oon aina töitten jälkeen niin kuollut ja väsynyt, etten jaksa työpäivinä mitään muuta tehdä. Työmatkatkin joutuu kulkemaan autolla, kun on sen verta pitkä matka. Oon alkanu miettimään työpaikan vaihdosta syksyllä/talvella, ehkä se parantais vähän mun elämänlaatua.

Mä päätän (lue: koetan) nyt ensiaskeleena vähentää turhaa syömistä. Yritän olla ostamatta kaupasta herkkuja ja kotona olevasta "herkkukaapista" ois varmaan aika hankkiutua eroon. Mun pitää pyytää miestä auttamaan tässä "tavoitteessa".

Ps. jos joku tietää nettisivun, jossa ois helppokäyttöinen ruokapäiväkirja/kalorilaskuri niin saa ystävällisesti linkittää, semmoinen vois olla avuks... :)

Enkeli-Elisa, totta vai tarua?

Joskus alkutalvesta huomasin facebookissa leviävän uuden yhteisön, Enkeli-Elisan. Tutustuin sivustoon tarkemmin, koska useat tuttuni olivat käyneet tykkäämässä siitä ja tuo aihe on itseänikin lähellä, monessa mielessä.

Itse en kyseisestä ryhmästä facebookissa "tykännyt", sillä en halua mainostaa vastaavia sivuja omalla nimelläni tai liittyä tuohon sivustoon syistä, joita en tässä mainitse, mutta tuttujen/kavereiden olisi ollut liian helppoa luoda mielleyhtymiä Enkeli-Elisan ja minun välilleni. Muutenkin Enkeli-Elisa-sanana kuulosti jotenkin ärsyttävältä, liian hyvin rimmaavalta ja jäi mielikuva, että Elisasta yritetään tehdä jotain pyhimystä enkelöimällä hänet.. Enkeleitä ei ole olemassa, nehän ovat satua, onko Enkeli-Elisa siis satuhahmo?

Kävin lukemassa kaikki Minttiksen eli Minttu Vettenperän oman blogin tekstit ja ns. Elisan päiväkirjatekstit. Luin myös Elisan isän kirjoittaman blogin läpi. Odotin todella synkkiä ja ahdistuneita kirjoituksia, varsinkin Elisan päiväkirjalta. Kuulostaa ehkä tyhmältä, mutta sisältö oli "tylsempää" kuin mitä odotin. Ehkä olen liian vanha sisäistämään Elisan ajatusmaailmaa, mutta tekstit olivat liian sisällöttömiä ja melko normaalia teiniangstia. Elisan käsiala oli ensinnäkin jotain aivan käsittämätöntä koukeroa, En ole koskaan nähnyt kenenkään tekevän yhtä rasittavia koukeroita jokaiseen kirjaimeen. Todella hidasta lukea ja varmasti hidasta myös kirjoittaa. Rupesin miettimään, että ihankohan oikeasti joku kirjoittaa masentuneena tuollaisella käsialalla. Itselle se ainakin vaatisi ihan liikaa ponnisteluja...

Minttis vaikutti mielestäni todella ärsyttävältä. Joten se, että hän on antanut omat kasvonsa "Enkeli-Elisalle" vaan korosti sitä, että hän on tekemässä aiheesta kirjaa. Että Enkeli-Elisa on yhtä kuin Minttu Vettenperä. Minttiksen blogista jotenkin hyppäsi silmille se, miten hän on kokenut samaa kuin Elisa. Ja Elisan isän blogista jäi vähän se vaikutelma, että Minttiksestäkin koetetaan tehdä jotain sankaria tai pyhimystä. Oi kun hän on niin rohkea ja ihana, että kirjoittaa tästä kirjan, antoi anteeksi entiselle kiusaajalleen, on siinä vasta jalo ja armelias ihminen. No unohdin koko Elisan useaksi kuukaudeksi, kun asia ei sen enempää minua kiinnostanut tai kantautunut minun silmiini.

Nyt sitten eilen huomasin uutisista, että Helsingin Sanomat kyseenalaistaa koko Elisan olemassaolon ja minäkin aloin miettiä, että onkohan koko juttu vaan nerokkaasti suunniteltu kusetus??

Uskon, että joskus on kuollut itsemurhaan joku Elisan tapainen tyttö, josta Minttu on saanut idean kirjalleen. Hän on vaan muuttanut mm. a) nimen, b) asuinpaikan c) kuolinajan d) vanhempien blogitekstien päiväykset (julkaistu ajastettuina) tai jopa että e) Minttis on itse kirjoittanut myös vanhempien blogin...

Tällä hetkellä mä uskon, että koko Enkeli-Elisan tapaus on Minttiksen oma keksimäjuttu; markkinointikikka ja tapa päästä julkisuuteen. Kuka oli viime vuonna kuullut Minttu Vettenperästä, EI KUKAAN! No nyt hänestä on kuullut arviolta satatuhatta henkilöä. Ja kirjakin on kuulemma myynyt hyvin.
Mun korvissa Enkeli-Elisa on kirosana. Jos Minttis esittää Helsingin sanomille todisteet Elin olemassa olosta, sitten uskon, mutta koko jutusta ja Minttiksestä on mennyt tän mediakohun myötä kyllä kaikki arvostus ja myötätunto.