Koin aamusta pienen järkytyksen, kun esimieheni soitti minulle lomaltaan ja kertoi vaihtavansa työpaikkaa ensi viikolla. Halusi kertoa asiasta itse jokaiselle työntekijällemme ennen kuin kuulemme muualta. Minulle tämä tuli järkytyksenä, sillä eilen vielä näimme sattumalta kaupassa ja juttelimme tulevasta eikä hän sanallakaan vihjannut lähtöaikeista mitenkään. Eihän silloin vielä kuulemma tienyt, että saisi hakemansa uuden työn. Työpaikkani on pieni n. 5-6 henkeä työllistävä liike osana suurempaa ketjua.
Puhelun jälkeen mulle tuli aika tyhjä olo. Petetty olo ja paha mieli. Mulle jäi niin paljon kysymyksiä, joihin kaipaisin pian vastausta. Olin itse pyytänyt toisesta yksiköstä lisätöitä jouluksi ja nyt en tiedä, miten niiden kanssa käy. Lupasin jo sinne toiseen yksikköön, että voin tehdä varmasti töitä, kunhan neuvottelen esimieheni kanssa hänen lomansa jälkeen heti maanantaina. Ja nyt tämä esimies sitten aikookin jo ensi viikolla uusiin tehtäviin. Toki on maanantaina muutaman tunnin mun kanssa yhtäaikaa töissä, mutta tuskinpa ehtii katsoa mun lisätyöasiaa lainkaan.
Lisäksi mun pitäisi suorittaa työpaikallani ammattiosaamisen näyttö, jonka vain esimieheni olisi voinut arvioida. Meillä on niin pieni työyhteisö, että esimieheni on ainut pätevä arvioimaan, joten enpä nyt tiedä miten tuon näytön suorituksen kanssa käy.
Nyt parin tunnin sulattelun jälkeen mun olo on vaan pahentunut. Tuntuu samalta kuin jos minut olisi irtisanottu. Masentaa. Ei, ei, ei. Hemmetti! Miksi juuri nyt?? Kaikki kun oli just niin hyvin ja selkeytymässä työrintamalla, että miks piti pistää pakka ihan sekaisin..
Meillä työyhteisön tulos ja tehokkuus on niin kulminoitunut tämän meidän esimiehemme ympärille, että oma työmotivaationi kyllä tulee laskemaan todella roimasti. Kun kissa on poissa, niin hiiret hyppivät pöydällä. Eli pikkuhiljaa hänen vaalimansa hyväksi havaitut arvot ja opit unohtuvat ja porukka takuulla laiskistuu ja nyt niin hyvin sujunut yhteistyö ja nousu kääntyy laskusuuntaan...
En halua uutta esimiestä. Pidin erittäin paljon nykyisestämme. Melkein ainoa syy, miksi olen pysynyt nykyisessä työpaikassani on ollut esimiehemme tuki, kova tsemppaus ja yhteistyöllä saavuttamamme hyvä myynnillinen kehitys ja tulos. Näin ensijärkytyksen mielentilassa voisin vaikka heti alkaa etsimään uutta työpaikkaa.
perjantai 16. marraskuuta 2012
perjantai 9. marraskuuta 2012
Eroon elämääni rajoittavasta pelosta! Mä pystyn nyt selviytymään esiintymistilanteista!
En oo ehtinyt kirjoittaa nyt blogia muutamaan viikkoon tai kuukauteen, koulun kanssa oli niin pahasti stressiä, että en vaan muistanut tai jaksanut. En oo vielä saanu tavaks kirjottaa tätä blogia taas. Varsinkin, kun kirjotan tätä salaa mun mieheltä. Meillä oli eilen pahin riitä varmaan vuoteen. Mun mieskin itki ja se oli pelottavaa, kun se ei oo itkeny just varmaan vuoteen kertaakaan... Pelkäsin, että jos se suutuspäissään sanoo tai tekee jotain harkitsematonta, mut onneks niin ei käynyt. Huh. Niin mä en halua, et hän saa tietää näistä kirjotuksista. Nää olkoon mielummin mun omia ajatuksia, joita ei oo tarkotettu niille, joista täällä saatan kirjoittaa.
Mutta nyt mun varsinaiseen asiaan: Nyt viimeinkin uskallan kirjoittaa käyttökokemukseni mun elämää suuresti haitanneesta esiintymispelosta/kauhusta, sitä lievittämään sain lääkäriltäni lääkkeitä. Ja ne lääkkeet on toimineet! Ihanaa!
Mulla on ehkä tässä syksyn aikana ollut 4 esiintymistilannetta, jossa oon lääkettä käyttänyt. Pari kertaa oon ottanut ns. turhaan, kun oma esitysvuoro ei sit ollutkaan, mut pakko oli varautua lääkkeillä, kun ei tiennyt joutuuko esittämään nyt vai myöhemmin.
M voin todella suositella, että pyytääkää lääkäreiltänne apua esiintymisjännitykseen! :) Mä en tajua, miks koululääkäri ei voinut lukiossa kirjottaa mulle lääkkeitä, vaikka kerroin, et jännitän tosi pahasti esiintymistä. Amiskassakaan aiempi lääkäri ei puuttunut mitenkään eikä psykiatrin keskuksen hoitaja... Oisin selvinny niin monesta pahasta esiintymistilanteesta niiden avulla ja ehkä oisin sit jopa mennyt amk:n enkä vaan ammattikouluihin... Mun ei ois tarvinnut olla poissa esiintymisten takia tai valita koulutusta sen perusteella joutuuko siinä esiintymään... Miks tää on näin salattu juttu?? Mä en uskonut, että nää auttais, mutta kyllä ne auttoikin.
Mä käytän kahta lääkettä. Niistä ensimmäinen, Propral 10mg, auttaa siihen, että en tärise/vapise ja sydän ei hakkaa hulluna. Se hidastaa sydämen sykettä. Tätä otan 1-2 tablettia. Toinen lääke, jota käytän, on Oxamin 15mg. Se on kolmiolääke, joka auttaa poistamaan jännittyneisyyttä. syön vain ½ tabletin sitä. Lääkärin mukaan se poistaa susta ns. parhaan terän, mutta oot kuitenkin toimintakunnossa. Otan kumpiakin n. 2-3h ennen esiintymistilannetta ja ovat auttaneet.
Millainen olo mulle sit tulee otettuani lääkkeitä?
Olen rauhallinen eikä mulle tuu sellasta paniikkia, mikä yleensä tulee omaa esiintymisvuoroa odottaessa. Vähän tänään jännitti, mutta ääni ei vapissut eikä katkeillut ja pystyin puhumaan kokonaisia lauseita ja lukemaan melko pitkät pätkät tekstejä ääneen luokalle. Yleensä mua väsyttää, kun oon ottanu lääkkeitä. Toi Oxamin aiheuttaa sen. Sitä vois kai ottaa ihan edeltävä iltana, jos ei meinaa saada jännitykseltään unta niin ns. unilääkkeenä. Mut se väsymys, mikä noista lääkkeistä tulee on miljoona kertaa parempi kuin se ahdistus ja pelko, mitä ennen koin. Mielummin haukottelen ja annan ihmisten luulla, että oon vaan nukkunu vähän liian vähän =)
Mä olen niin helpottunut, edes yksi kivi on vierähtänyt pois sydämeltä <3 Voin erittäin lämpimästi suositella esiintymiskammoon/-jännitykseen/-pelkoon lääkkeellistä apua!
Mutta nyt mun varsinaiseen asiaan: Nyt viimeinkin uskallan kirjoittaa käyttökokemukseni mun elämää suuresti haitanneesta esiintymispelosta/kauhusta, sitä lievittämään sain lääkäriltäni lääkkeitä. Ja ne lääkkeet on toimineet! Ihanaa!
Mulla on ehkä tässä syksyn aikana ollut 4 esiintymistilannetta, jossa oon lääkettä käyttänyt. Pari kertaa oon ottanut ns. turhaan, kun oma esitysvuoro ei sit ollutkaan, mut pakko oli varautua lääkkeillä, kun ei tiennyt joutuuko esittämään nyt vai myöhemmin.
M voin todella suositella, että pyytääkää lääkäreiltänne apua esiintymisjännitykseen! :) Mä en tajua, miks koululääkäri ei voinut lukiossa kirjottaa mulle lääkkeitä, vaikka kerroin, et jännitän tosi pahasti esiintymistä. Amiskassakaan aiempi lääkäri ei puuttunut mitenkään eikä psykiatrin keskuksen hoitaja... Oisin selvinny niin monesta pahasta esiintymistilanteesta niiden avulla ja ehkä oisin sit jopa mennyt amk:n enkä vaan ammattikouluihin... Mun ei ois tarvinnut olla poissa esiintymisten takia tai valita koulutusta sen perusteella joutuuko siinä esiintymään... Miks tää on näin salattu juttu?? Mä en uskonut, että nää auttais, mutta kyllä ne auttoikin.
Mä käytän kahta lääkettä. Niistä ensimmäinen, Propral 10mg, auttaa siihen, että en tärise/vapise ja sydän ei hakkaa hulluna. Se hidastaa sydämen sykettä. Tätä otan 1-2 tablettia. Toinen lääke, jota käytän, on Oxamin 15mg. Se on kolmiolääke, joka auttaa poistamaan jännittyneisyyttä. syön vain ½ tabletin sitä. Lääkärin mukaan se poistaa susta ns. parhaan terän, mutta oot kuitenkin toimintakunnossa. Otan kumpiakin n. 2-3h ennen esiintymistilannetta ja ovat auttaneet.
Millainen olo mulle sit tulee otettuani lääkkeitä?
Olen rauhallinen eikä mulle tuu sellasta paniikkia, mikä yleensä tulee omaa esiintymisvuoroa odottaessa. Vähän tänään jännitti, mutta ääni ei vapissut eikä katkeillut ja pystyin puhumaan kokonaisia lauseita ja lukemaan melko pitkät pätkät tekstejä ääneen luokalle. Yleensä mua väsyttää, kun oon ottanu lääkkeitä. Toi Oxamin aiheuttaa sen. Sitä vois kai ottaa ihan edeltävä iltana, jos ei meinaa saada jännitykseltään unta niin ns. unilääkkeenä. Mut se väsymys, mikä noista lääkkeistä tulee on miljoona kertaa parempi kuin se ahdistus ja pelko, mitä ennen koin. Mielummin haukottelen ja annan ihmisten luulla, että oon vaan nukkunu vähän liian vähän =)
Mä olen niin helpottunut, edes yksi kivi on vierähtänyt pois sydämeltä <3 Voin erittäin lämpimästi suositella esiintymiskammoon/-jännitykseen/-pelkoon lääkkeellistä apua!
perjantai 26. lokakuuta 2012
Garnier BB cream sensitive-voide testissä
Sain n. viikko sitten testattavakseni Garnierin BB-voiteen osallistuttani facebookissa Garnierin sivuilla testaajaryhmään.
Arvelin, että Sensitive- voide olisi minulle paras kolmesta testattavasta (valittavana oli normaali, sensitive ja joku mattavoide rasvaiselle iholle). Minulla on herkkä iho, joka kuivuu ja punoittaa helposti. Ongelma-alueitani ovat posket ja nenä. Posket siksi, että ne punoittavat usein, minulla on ehkä vähän couperosa iho, muutama verisuoni on niin pinnassa. Nenässä mulla on usein kuivaa ihoa, vähän punoitusta ja vähän arpista kudosta (kun tulee joskus puristeltua epäpuhtauksia...)
Garnierin BB-voiteesta kerrotaan seuraavaa:
"1 voide, 5 vaikutusta, välittömästi täydellinen iho
1. Vähentää punoitusta
2. Kosteuttaa ja rauhoittaa
3. Tasoittaa ihon sävyä
4. Heleyttää
5. Suojakerroin 25 "
Voide tuli postissa ja oli kiva päästä kokeilemaan sitä! Kokeilin muutamana päivänä laittaa pelkästään tuota BB-voidetta ihon pohjustukseksi. Valitettavasti en voi antaa kovin hyvää arviointia tälle voiteelle. Ei ihan lunastanut lupauksiaan.
" 1. Vähentää punoitusta"
Ensinnäkin ei vähentänyt punoitusta juuri yhtään. Posket/nenä oli lähes yhtä punertavat kuin ilman voidetta. Voiteen teho ei riittänyt peittämään tarpeeksi, joten jouduin laittamaan päälle ns. normaalit ihomeikit.
"2. Kosteuttaa ja rauhoittaa"
Voide ei kauheasti kosteuttanut. Mun kuivassa nenässä kuivat alueet korostuivat ja erottuivat, jos oli ns. ihoriekaleita hilseilemässä pois. Toki voide kosteutti vähän paremmin kuin jos ei olisi käyttänyt mitään kosteusvoidetta, mutta laitan normaalisti muutenkin ennen meikkausta kosteusvoidetta kasvoille. Rauhoittavaa vaikutusta on vaikea todeta. Ensimmäisenä päivä jo luulin, että voide olisi oikeasti poistanut punoitusta, kun n. 10 minuutin kuluttua laitosta vilkaisin peiliin eikä posket sattuneet punoittamaan, mutta se taisi mitä ilmeisemmin olla vaan sattumaa, koska seuraavina testipäivinä en moista havainnut.
"3. Tasoittaa ihon sävyä".
Väri ei oikein meinannut imeytyä varsinkaan punoittaville alueille vaan 'liukui' niiden ohi. Ja se mitä jäi niin oli aika pakkelimaista/keinotekoisen näköistä, ei luonnollista. Kokeilin kahta ja jopa useampaakin kerrosta voidetta, mutta se ei auttanut peittämään paremmin. Tuli vaan läikikäs efekti ja voide lähti 'rullautumaan' pois niiltä kohdilta. Vahingossa hipaisin poskeani meikatessa silmiä niin poskelle levittämäni bb-voide alkoi lähteä pois, rullautui/hilseili o__O
"4. Heleyttää"
Tämä pitää paikkansa. Iho oli heleä, mutta KIILTÄVÄ. Ehkä matta efekti olisi ollut tähänkin voiteeseen hyvä lisä. Itse ainakin tarvitsin puuteria, kun tuntui, että posket, otsa ja nenä jäi voiteen jäljiltä kiiltelemään liikaa. Nuorella iholla kiilto ei ainakaan näytä hyvältä. Ehkä sitten vanhemmat naiset tykkää, jos iho kiillon takia näyttää heleämmältä ja nuoremmalta...
"5. Suojakerroin 25"
Vaikea näin syksyllä/talvella hyödyntää tuota suojakerrointa, kun en muutenkaan ulkona liiku paljoa niin en tiedä onko tuo miten todenmukainen suojakerroin. Hyvä lisä voiteelle kesäisin.
Kokonaisarviona antaisin voiteelle kaksi tähteä viidestä **/*****
Käytän voiteen varmaan meikinpohjustusvoiteena peittävämpien meikkien alla. Pelkiltään tämä tuote ei kasvoilleni riitä.
Tämä voide soveltuu parhaiten iholle, jossa ei ole punoitusta, arpia tai epäpuhtauksia(ei peitä finnejä). Ei varmaan sovi atooppiselle tai selkeästi kuivalle (hilseilevälle) iholle. Eli jos sinulla on ns. täydellinen iho jo valmiiksi, niin tämä voide on juuri sinulle ;)
Arvelin, että Sensitive- voide olisi minulle paras kolmesta testattavasta (valittavana oli normaali, sensitive ja joku mattavoide rasvaiselle iholle). Minulla on herkkä iho, joka kuivuu ja punoittaa helposti. Ongelma-alueitani ovat posket ja nenä. Posket siksi, että ne punoittavat usein, minulla on ehkä vähän couperosa iho, muutama verisuoni on niin pinnassa. Nenässä mulla on usein kuivaa ihoa, vähän punoitusta ja vähän arpista kudosta (kun tulee joskus puristeltua epäpuhtauksia...)
Garnierin BB-voiteesta kerrotaan seuraavaa:
"1 voide, 5 vaikutusta, välittömästi täydellinen iho
1. Vähentää punoitusta
2. Kosteuttaa ja rauhoittaa
3. Tasoittaa ihon sävyä
4. Heleyttää
5. Suojakerroin 25 "
Voide tuli postissa ja oli kiva päästä kokeilemaan sitä! Kokeilin muutamana päivänä laittaa pelkästään tuota BB-voidetta ihon pohjustukseksi. Valitettavasti en voi antaa kovin hyvää arviointia tälle voiteelle. Ei ihan lunastanut lupauksiaan.
" 1. Vähentää punoitusta"
Ensinnäkin ei vähentänyt punoitusta juuri yhtään. Posket/nenä oli lähes yhtä punertavat kuin ilman voidetta. Voiteen teho ei riittänyt peittämään tarpeeksi, joten jouduin laittamaan päälle ns. normaalit ihomeikit.
"2. Kosteuttaa ja rauhoittaa"
Voide ei kauheasti kosteuttanut. Mun kuivassa nenässä kuivat alueet korostuivat ja erottuivat, jos oli ns. ihoriekaleita hilseilemässä pois. Toki voide kosteutti vähän paremmin kuin jos ei olisi käyttänyt mitään kosteusvoidetta, mutta laitan normaalisti muutenkin ennen meikkausta kosteusvoidetta kasvoille. Rauhoittavaa vaikutusta on vaikea todeta. Ensimmäisenä päivä jo luulin, että voide olisi oikeasti poistanut punoitusta, kun n. 10 minuutin kuluttua laitosta vilkaisin peiliin eikä posket sattuneet punoittamaan, mutta se taisi mitä ilmeisemmin olla vaan sattumaa, koska seuraavina testipäivinä en moista havainnut.
"3. Tasoittaa ihon sävyä".
Väri ei oikein meinannut imeytyä varsinkaan punoittaville alueille vaan 'liukui' niiden ohi. Ja se mitä jäi niin oli aika pakkelimaista/keinotekoisen näköistä, ei luonnollista. Kokeilin kahta ja jopa useampaakin kerrosta voidetta, mutta se ei auttanut peittämään paremmin. Tuli vaan läikikäs efekti ja voide lähti 'rullautumaan' pois niiltä kohdilta. Vahingossa hipaisin poskeani meikatessa silmiä niin poskelle levittämäni bb-voide alkoi lähteä pois, rullautui/hilseili o__O
"4. Heleyttää"
Tämä pitää paikkansa. Iho oli heleä, mutta KIILTÄVÄ. Ehkä matta efekti olisi ollut tähänkin voiteeseen hyvä lisä. Itse ainakin tarvitsin puuteria, kun tuntui, että posket, otsa ja nenä jäi voiteen jäljiltä kiiltelemään liikaa. Nuorella iholla kiilto ei ainakaan näytä hyvältä. Ehkä sitten vanhemmat naiset tykkää, jos iho kiillon takia näyttää heleämmältä ja nuoremmalta...
"5. Suojakerroin 25"
Vaikea näin syksyllä/talvella hyödyntää tuota suojakerrointa, kun en muutenkaan ulkona liiku paljoa niin en tiedä onko tuo miten todenmukainen suojakerroin. Hyvä lisä voiteelle kesäisin.
Kokonaisarviona antaisin voiteelle kaksi tähteä viidestä **/*****
Käytän voiteen varmaan meikinpohjustusvoiteena peittävämpien meikkien alla. Pelkiltään tämä tuote ei kasvoilleni riitä.
Tämä voide soveltuu parhaiten iholle, jossa ei ole punoitusta, arpia tai epäpuhtauksia(ei peitä finnejä). Ei varmaan sovi atooppiselle tai selkeästi kuivalle (hilseilevälle) iholle. Eli jos sinulla on ns. täydellinen iho jo valmiiksi, niin tämä voide on juuri sinulle ;)
torstai 25. lokakuuta 2012
Eripuraa
Tosiaan mies tuli sit yöllä kolmen aikaan kotiin. Korvatulpistani huolimatta havahduin siihen kun hän tuli makkariin nukkumaan. Sammui/nukahti aika äkkiä, mut kun huomas, että olin hereillä niin silitti sitä ennen mun päätä. En tiedä sanoiko jotain, kun oli ne tulpat, varmaan toivotti hyvät yöt.
No koitin saada nukutuksi siinä, mutta mies hais niin hirveelle viinalle, että oli pakko lähtee sohvalle nukkumaan. Odotin, että se oli varmasti unessa eikä herää ja siirsin sit kimpsuni ja kampsuni sohvalle. (Jos se ois heränny niin ois varmaan ite tarjoutunu menemään sohvalle tai pahoittanu mielensä, mut mielummin itse sit nukun sohvalla, kun mulla aikainen herätys) Tupakkaakin se oli taas kännissä polttanut, kun vaatteet lemus niin. No eipä se yllättänyt. Sain hyvin nukuttua sohvalla, kun älysin kerrankin ottaa sijauspatjan mukaan. Jossain vaiheessa piti käydä tarkastamassa, että vieläks hän on elossa, (ettei oo vaikka tukehtunu oksennukseen, jos on tullu huono olo) kun ei kuulunu enää kuorsausta. Minä kun oon vähäsen ylihuolehtiva. Ja eipä ollu kissa onneks karannut vaan se tuli mun viereen sohvalle nukkumaan. Ja herätti pari kertaa aamuyöstä aivastamalla mun naamalle ja saamalla riehumiskohtauksia -.-
Pieni riita mielle siinä sunnuntaina tuli tuosta baarireissusta, kun olin vähän etäinen ja mököttävä enkä jaksanut puhua hänelle aamupäivällä ennen töihin lähtöä juuri mitään. Mua ei oikeesti huvittanu kuulla, miten hauskaa hänellä oli ollut tai mitä oli juonut, kun itse piti lähtee töihin ja siirtää ajatukset työmaailmaan. Kyllähän mua "vähän" vitutti se, kun tuli myöhempään kuin mitä aiemmin sanoi ja juonutkin oli ihan kunnolla. "Muut yllytti jäämään ja tarjos juomia, ja oli niin halpoja shotteja"... Niimpä niin. Sanoin miehelle, että jos pikkujoulut tulee niin toivon, ettei hän mene niihin. Ja lupasi, ettei menis muutenkaan, kun ne on kuulemma niin lähellä joulua, mut sen näkee sit joulukuussa, että kuinka käy.
Töistä tullessa sit pyysin kertomaan baarireissusta lisää ja pieni riitä tuli silloinkin. Toin hänelle kaupasta ruokaa, jotta mies saa laitettua ns. krapulamättöä ja en suostunut auttamaan häntä ruuanlaitossa, kun olin niin väsynyt töitten jälkeen enkä itse halunnut syödä samaa ruokaa kuin hän, ei mulla ollut nälkä. Kyselin ja kommentoin eilistä baarireissua ja osoitin, että olin harmistunut, kun hänen sanoihin ei voi luottaa. Mies sit suuttui ja tokaisi jotain että, että oli kivempaa kun olin töissä. Mä en kuullut kunnolla, mut ajattelin et se sano, et ois kivempi olla ilman mua tai jtn sellasta ja pahoitin mieleni siitä ja menin olkkariin itkemään. Kyl se sit kohta tuli pyytämään anteeks ja sanoi, ettei tarkoittanut, mitä oli sanonut. Sovittiin ja menin sit auttamaan ruuanlaitossa.
No koitin saada nukutuksi siinä, mutta mies hais niin hirveelle viinalle, että oli pakko lähtee sohvalle nukkumaan. Odotin, että se oli varmasti unessa eikä herää ja siirsin sit kimpsuni ja kampsuni sohvalle. (Jos se ois heränny niin ois varmaan ite tarjoutunu menemään sohvalle tai pahoittanu mielensä, mut mielummin itse sit nukun sohvalla, kun mulla aikainen herätys) Tupakkaakin se oli taas kännissä polttanut, kun vaatteet lemus niin. No eipä se yllättänyt. Sain hyvin nukuttua sohvalla, kun älysin kerrankin ottaa sijauspatjan mukaan. Jossain vaiheessa piti käydä tarkastamassa, että vieläks hän on elossa, (ettei oo vaikka tukehtunu oksennukseen, jos on tullu huono olo) kun ei kuulunu enää kuorsausta. Minä kun oon vähäsen ylihuolehtiva. Ja eipä ollu kissa onneks karannut vaan se tuli mun viereen sohvalle nukkumaan. Ja herätti pari kertaa aamuyöstä aivastamalla mun naamalle ja saamalla riehumiskohtauksia -.-
Pieni riita mielle siinä sunnuntaina tuli tuosta baarireissusta, kun olin vähän etäinen ja mököttävä enkä jaksanut puhua hänelle aamupäivällä ennen töihin lähtöä juuri mitään. Mua ei oikeesti huvittanu kuulla, miten hauskaa hänellä oli ollut tai mitä oli juonut, kun itse piti lähtee töihin ja siirtää ajatukset työmaailmaan. Kyllähän mua "vähän" vitutti se, kun tuli myöhempään kuin mitä aiemmin sanoi ja juonutkin oli ihan kunnolla. "Muut yllytti jäämään ja tarjos juomia, ja oli niin halpoja shotteja"... Niimpä niin. Sanoin miehelle, että jos pikkujoulut tulee niin toivon, ettei hän mene niihin. Ja lupasi, ettei menis muutenkaan, kun ne on kuulemma niin lähellä joulua, mut sen näkee sit joulukuussa, että kuinka käy.
Töistä tullessa sit pyysin kertomaan baarireissusta lisää ja pieni riitä tuli silloinkin. Toin hänelle kaupasta ruokaa, jotta mies saa laitettua ns. krapulamättöä ja en suostunut auttamaan häntä ruuanlaitossa, kun olin niin väsynyt töitten jälkeen enkä itse halunnut syödä samaa ruokaa kuin hän, ei mulla ollut nälkä. Kyselin ja kommentoin eilistä baarireissua ja osoitin, että olin harmistunut, kun hänen sanoihin ei voi luottaa. Mies sit suuttui ja tokaisi jotain että, että oli kivempaa kun olin töissä. Mä en kuullut kunnolla, mut ajattelin et se sano, et ois kivempi olla ilman mua tai jtn sellasta ja pahoitin mieleni siitä ja menin olkkariin itkemään. Kyl se sit kohta tuli pyytämään anteeks ja sanoi, ettei tarkoittanut, mitä oli sanonut. Sovittiin ja menin sit auttamaan ruuanlaitossa.
lauantai 20. lokakuuta 2012
Se tunne, kun miehesi on työporukan bileissä yömyöhään ja sinä odotat kotona...
Mun mies on työporukan pippaloissa ja minä kotona. Pitäisi käydä nukkumaan, kun aamulla on töitä, mutta en varmaan pysty... Miks mulla on niin paha olo, aina kun joudun olemaan yksin kotona? Aina, kun mies on jossain baarissa tai juomassa alkoholia? Mua ahdistaa, oon tosi levoton, mahaa nipistelee ja on vähän oksettava olo kokoajan... Niin ja olen surullinen, pelkään. En luota.
Viime pikkujouluissa mies veti aivan järkyttävät persekännit työporukan kanssa ja tuli tosi myöhään kotiin.. Tuolle työporukalle kyllä viina maistuu ja viini virtaa. Olin kamalan vihainen, kun hän oli juonut itsensä niin känniin ettei voitu seuraavana päivänä sitten tehdä mitään suunniteltua, mulla kun oli kerrankin vapaata töistä ja sitten hänellä olikin maailman pahin krapula, että makasi vaan sängyssä oksentaen koko päivän!! Olin niin pettynyt, niin niin niin pettynyt! Pelkään, että hän sortuu samaan, tuntisin itseni jälleen niin petetyksi, jos niin käy. Tuntuu etten voi luottaa hänen sanoihinsa ja puheisiinsa... Ei olisi huomenna kiva lähteä töihin vitutuksen vallassa.
Tänään hän vielä lupasi lähteä ajoissa kotiin, kun aloittivat työvirepippalot jo iltapäivästä. Lupasi juoda sixpackin ja kohtuudella..Lupasin tulla hakemaankin häntä autolla ja odotin puolet illasta, että koska hän laittaa viestiä ja kertoo, koska mahdollisesti saa hakea... Mutta tietenkin sieltä tulikin sitten viesti, että "ei tarvitse hakea, on niin kivaa ja menee myöhään"... :'(
Mulle tuli taas niiiin paskat fiilikset. Ahdistaa ja vituttaa. Varmaan siks, että en sataprosenttisesti pysty luottamaan häneen ja pelkään, että hän tekee humalassa jotain tyhmää tai muuten vaan sekoilee kännissä. En haluiaisi myöskään herätä siihen, kun hän aamuyöstä kolistelee kotiin. Oon herkkäuninen ja humalaisen kuorsaus ja viinanlöyhkä karkottaa kyllä tehokkaasti viimeisetkin unenrippeet.. Ja tyhmä minä jopa huolehdin siitä, että jos hän kännissä päästää kissankin karkaamaan. Kiukkumoodi on valmis kytkeytymään. Toivon todella, että hän osaa olla iisisti ja juoda kohtuudella. Pelkään. Tyhmä minä, mutta minkäs voin, kun on näin huono itsetunto. Haluaisin luottaa, mutten uskalla.
Pakko varmaan yrittää mennä nukkumaan ja vaikka itkeä itsensä uneen... Ja laittaa korvatulpat korviin. Huoh.
Viime pikkujouluissa mies veti aivan järkyttävät persekännit työporukan kanssa ja tuli tosi myöhään kotiin.. Tuolle työporukalle kyllä viina maistuu ja viini virtaa. Olin kamalan vihainen, kun hän oli juonut itsensä niin känniin ettei voitu seuraavana päivänä sitten tehdä mitään suunniteltua, mulla kun oli kerrankin vapaata töistä ja sitten hänellä olikin maailman pahin krapula, että makasi vaan sängyssä oksentaen koko päivän!! Olin niin pettynyt, niin niin niin pettynyt! Pelkään, että hän sortuu samaan, tuntisin itseni jälleen niin petetyksi, jos niin käy. Tuntuu etten voi luottaa hänen sanoihinsa ja puheisiinsa... Ei olisi huomenna kiva lähteä töihin vitutuksen vallassa.
Tänään hän vielä lupasi lähteä ajoissa kotiin, kun aloittivat työvirepippalot jo iltapäivästä. Lupasi juoda sixpackin ja kohtuudella..Lupasin tulla hakemaankin häntä autolla ja odotin puolet illasta, että koska hän laittaa viestiä ja kertoo, koska mahdollisesti saa hakea... Mutta tietenkin sieltä tulikin sitten viesti, että "ei tarvitse hakea, on niin kivaa ja menee myöhään"... :'(
Mulle tuli taas niiiin paskat fiilikset. Ahdistaa ja vituttaa. Varmaan siks, että en sataprosenttisesti pysty luottamaan häneen ja pelkään, että hän tekee humalassa jotain tyhmää tai muuten vaan sekoilee kännissä. En haluiaisi myöskään herätä siihen, kun hän aamuyöstä kolistelee kotiin. Oon herkkäuninen ja humalaisen kuorsaus ja viinanlöyhkä karkottaa kyllä tehokkaasti viimeisetkin unenrippeet.. Ja tyhmä minä jopa huolehdin siitä, että jos hän kännissä päästää kissankin karkaamaan. Kiukkumoodi on valmis kytkeytymään. Toivon todella, että hän osaa olla iisisti ja juoda kohtuudella. Pelkään. Tyhmä minä, mutta minkäs voin, kun on näin huono itsetunto. Haluaisin luottaa, mutten uskalla.
Pakko varmaan yrittää mennä nukkumaan ja vaikka itkeä itsensä uneen... Ja laittaa korvatulpat korviin. Huoh.
torstai 30. elokuuta 2012
Elämää rajoittava pelko
Pelko. Fobia. Kammo.
Tuttuja edes jollain tapaa suurimmalle osalle meistä.
Mulle tekee pahaa edes nähnä noita sanoja kirjoitettuna, sillä mielessäni piirrän jo kuvia tai tilanteita omista kammoistani ja peloistani. Ne rajoittaa mun elämää ja vaikuttaa valintoihini. Mun on mukauduttava ja otettava ne huomioon, jotta voin elää normaalisti.
Lievimpiä pelkojani ovat piikki- ja veri(koe)pelko. Verikokeissa yleensä pyörryn. Se on todella noloa ja nöyryyttävää. Onneksi nykyään pääsen melkein aina makuulteen ja vältän pyörtymiset kunhan olen pitkiltään ja en katso tapahtumaa. Ja pitää muistaa jäädä muutamaksi minuutiksi aloilleen ja haukata jotain sokeripitoista...
Pahin on tämä esiintymispelko/-kammo/-jännitys. Oon kärsinyt siitä jo vuosia ja se on vaan pahentunut. Pelko ruokkii itse itseään. Oon hylänny yliopisto ja ammattikorkeat ym. korkeakoulutukset enimmäkseen juuri tuon takia... Kaikki, missä joutuu puhumaan ns. luokan edessä, ei väliä onko esitelmä, puhe vai joku haastattelu. Eikä myöskään auta vaikka olisi vain muutama ihminen kuulemassa. Nuo on kaikki mulle äärettömän vaikeita suorittaa. Haluan vaan juosta karkuun ja välttää kaikin mahdollisin tavoin vastaavia tilanteita. Oon ollut aiemmin paljon poissa koulusta, kun olen lintsannut esiintymis/puhetilanteista sisältäviltä tunneilta. Jopa noista tilanteista puhuminen jollekin laukaisee osittaisen paniikkireaktion ja on erittäin vaikeaa olla itkemättä.
Mutta rohkenin viimein varata ajan koululääkärille ja kerroin omasta tilanteestani, jotta voisin saada tiettyihin tilanteisiin liittyvät paniikkihäiriön oireet kuriin ja pystyisin vaikka pitämään esitelmää tai puhumaan luokan edessä. Oli vaikea kertoa oireista ja siitä millaisissa tilanteissa niitä ilmenee. Yritin kovasti olla itkemättä, kun lääkäriajan jälkeen mulla oli menoja enkä olis halunnut näyttää itkunaamalta siellä, mutta niinhän siinä kävi, et purskahdin itkuun, kun ajattelin esiintymistilannetta ja sitä miten itse silloin reagoi...
Esiintymistilanteissa mun ääni alkoa poukkoilla, takellella ja katkeilla. On palantunnetta kurkussa, vähän sellanen tukahduttava ja kuristava tunne. Kädet vapisee, ja jos seisoo niin kyllä koko kroppa tärisee/huojuu, ei pysty seisomaan ihan paikallaan. Pahinta on se, kun olet henkisesti valmistautunut hyvin vaikka esitelmään ja ajattelet, että pystyt siihen. Pari lausetta saat sanottua normaalisti, mutta sitten ei saakaan enää sanottua, kun tuntuu, että ei saa happea tarpeeksi ja sanat tulevat katkonaisesti ja täristen. Ja sitten sitä jo miettiikin, et toivottavasti kukaan ei kommentoi mitään tai huomauta, koska se ois liian häpeällistä...
Lääkäri oli kerrankin todella mukava ja ymmärtäväinen. Sain pari reseptiä. Toinen auttaa pitämään fyysiset oireet kurissa ja toinen taas "lamaannuttaa" psyykkisesti, kuulemma ns. se paras terä ihmisestä häviää pariksi tunniksi, mutta toimintakyky säilyy. En ole vielä kokeillut tai hakenut edes apteekista niitä ja olen vähän skeptinen. Pelkään, että ne eivät auta tai että saan niistä jotain sivuvaikutuksia kuten liikaa uneliaisuutta... Pitää osata ajoittaa ne myös oikein esiintymisten suhteen, jotta ne toimisivat. (Esim. ottaa 3h ennen H-hetkeä..)
Ps. Jos jollain on kokemusta vastaavista lääkkeistä niin olen kiitollinen, jos joku kertoisi omia kokemuksiaan niistä.
Tuttuja edes jollain tapaa suurimmalle osalle meistä.
Mulle tekee pahaa edes nähnä noita sanoja kirjoitettuna, sillä mielessäni piirrän jo kuvia tai tilanteita omista kammoistani ja peloistani. Ne rajoittaa mun elämää ja vaikuttaa valintoihini. Mun on mukauduttava ja otettava ne huomioon, jotta voin elää normaalisti.
Lievimpiä pelkojani ovat piikki- ja veri(koe)pelko. Verikokeissa yleensä pyörryn. Se on todella noloa ja nöyryyttävää. Onneksi nykyään pääsen melkein aina makuulteen ja vältän pyörtymiset kunhan olen pitkiltään ja en katso tapahtumaa. Ja pitää muistaa jäädä muutamaksi minuutiksi aloilleen ja haukata jotain sokeripitoista...
Pahin on tämä esiintymispelko/-kammo/-jännitys. Oon kärsinyt siitä jo vuosia ja se on vaan pahentunut. Pelko ruokkii itse itseään. Oon hylänny yliopisto ja ammattikorkeat ym. korkeakoulutukset enimmäkseen juuri tuon takia... Kaikki, missä joutuu puhumaan ns. luokan edessä, ei väliä onko esitelmä, puhe vai joku haastattelu. Eikä myöskään auta vaikka olisi vain muutama ihminen kuulemassa. Nuo on kaikki mulle äärettömän vaikeita suorittaa. Haluan vaan juosta karkuun ja välttää kaikin mahdollisin tavoin vastaavia tilanteita. Oon ollut aiemmin paljon poissa koulusta, kun olen lintsannut esiintymis/puhetilanteista sisältäviltä tunneilta. Jopa noista tilanteista puhuminen jollekin laukaisee osittaisen paniikkireaktion ja on erittäin vaikeaa olla itkemättä.
Mutta rohkenin viimein varata ajan koululääkärille ja kerroin omasta tilanteestani, jotta voisin saada tiettyihin tilanteisiin liittyvät paniikkihäiriön oireet kuriin ja pystyisin vaikka pitämään esitelmää tai puhumaan luokan edessä. Oli vaikea kertoa oireista ja siitä millaisissa tilanteissa niitä ilmenee. Yritin kovasti olla itkemättä, kun lääkäriajan jälkeen mulla oli menoja enkä olis halunnut näyttää itkunaamalta siellä, mutta niinhän siinä kävi, et purskahdin itkuun, kun ajattelin esiintymistilannetta ja sitä miten itse silloin reagoi...
Esiintymistilanteissa mun ääni alkoa poukkoilla, takellella ja katkeilla. On palantunnetta kurkussa, vähän sellanen tukahduttava ja kuristava tunne. Kädet vapisee, ja jos seisoo niin kyllä koko kroppa tärisee/huojuu, ei pysty seisomaan ihan paikallaan. Pahinta on se, kun olet henkisesti valmistautunut hyvin vaikka esitelmään ja ajattelet, että pystyt siihen. Pari lausetta saat sanottua normaalisti, mutta sitten ei saakaan enää sanottua, kun tuntuu, että ei saa happea tarpeeksi ja sanat tulevat katkonaisesti ja täristen. Ja sitten sitä jo miettiikin, et toivottavasti kukaan ei kommentoi mitään tai huomauta, koska se ois liian häpeällistä...
Lääkäri oli kerrankin todella mukava ja ymmärtäväinen. Sain pari reseptiä. Toinen auttaa pitämään fyysiset oireet kurissa ja toinen taas "lamaannuttaa" psyykkisesti, kuulemma ns. se paras terä ihmisestä häviää pariksi tunniksi, mutta toimintakyky säilyy. En ole vielä kokeillut tai hakenut edes apteekista niitä ja olen vähän skeptinen. Pelkään, että ne eivät auta tai että saan niistä jotain sivuvaikutuksia kuten liikaa uneliaisuutta... Pitää osata ajoittaa ne myös oikein esiintymisten suhteen, jotta ne toimisivat. (Esim. ottaa 3h ennen H-hetkeä..)
Ps. Jos jollain on kokemusta vastaavista lääkkeistä niin olen kiitollinen, jos joku kertoisi omia kokemuksiaan niistä.
keskiviikko 18. heinäkuuta 2012
Rakas, minusta on tullut pullukka (ja huonokuntoinen)
Mua on alkanut ahdistaa... Tällä kertaa eniten mun oma kroppa ja huono yleiskunto. Pelottaa vähän mihin tää johtaa, kun oon kesällä koko ajan vaan saanut lisää painoa, vaikka ajatuksena on ollu vähän laihduttaa eikä kunto ole parantunut, kun ei ole tullut liikuttua. Nyt vaan olen havahtunut tajuamaan omaan tilanteeni, olen pitkään ollut kuin unessa.
Se, että painaa 3-4kg enemmän kuin vaikka puoli vuotta sitten ei monen korvissa kuulosta kauhealta. Mutta omalla kohdallani se on katastrofi ja suuri muutos minäkuvassa, minä kun olen erittäin lyhyt ja pieni niin tässä kropassa 4kg lisää näkyy jo selvästi. Varsinkin kun extramassat kertyy mahaan ja reisiin. Ennen mulla oli myös sopivasti jäntevä kroppa, mutta nyt on liikunnan puutteessa kaikki lihakset surkastunu ja muuttuneet läskiksi. Mulla on kaapissa varmaan 10 paria farkkuja, jotka on jääny pieneks, paitojakin varmaan tuplaten. Ei tee mieli käydä ostamassa mitään uutta vaatetta, kun tuntuu, ettei mitkään vaatteet istu hyvin tai sitten niissä näyttää liian pulskalta.
Tulin eilen todella surulliseks, kun katoin pitkästä aikaa kokovartalopelistä itseäni. Selluliittiä oli ilmestynyt pakaroihin ja takareisiin. Järkyttävää! Ei sitä vielä kuukausi sitten ollut! Mitä mä oikeen teen? Eipä tarvii ainakaan harkita menevänsä uimarannoille.
Oon liian heikko pystyäkseni laihduttamaan tai aloittamaan kuntoilun. Ei musta ole siihen yksin. Mulla ei ole ketään kaveria, jolta voisin pyytää apua kuntoilussa. Se tekee, mut vaan entistä surullisemmaksi.
Miehestä ei ole paljon apua, kun tää on puoliks sen syytä, että oon päässy näin huonoon kuosiin. Yksin asuessa en koskaan raaskinut tuhlata ruokaa eikä silloin tullut syötyä ylimäärin kaikkea herkullista. On myös helpompi sortua syömään esim. karkkia tai sipsiä, jos toinen on päättänyt vaikka telkkaria katsoessa herkutella. Pitää sitä silloin itsekin mennä apajille, ettei toinen ahmatti syö kaikkea. Kaksin on helpompi antaa periks ja sortua herkutteluun.
Musta on tullut tunne-/tapasyöppö. Olen ollut sitä jo pitkään, mutta en koskaan näin vahvasti. Jos ei ole jaksanut laittaa mitään oikeaa ruokaa niin on ollut helppo tyydyttää nälkää vaikka sipsipussilla tai karkilla. Raskaan ja väsyttävän työpäivän jälkeenkin olo on kummasti kohentunut, kun on napsinut jotain herkkuja.
Tiedän, että mua on erittäin hankala motivoida liikkumaan tai laihduttamaan millään, sillä mua ei kiinnosta rehkiä tai asettaa tavoitteita. En saa tyydystystä tai nautintoa liikunnasta tai tavoitteiden saavutuksista. Kaikki tuntuu olevan vain ihan sama, mutta sit todellisuudessa kuitenkaan ei ole, helpompi on vaan antaa periks ja luovuttaa...
Haluaisin ehkä käydä kuntosalilla, mut tarviisin jonkun ohjaajan, se nimittäin ois varmaan ainut joka vois saada motivoitua mua liikkumaan. Mut personal-trainerit on liian kalliita. Enkä mä muutenkaan uskalla mennä kuntosalille. En ole oikeastaan koskaan käynyt, kerran vaan lukiossa liikuntatunnilla. Pelkään muiden arvostelua, enkä halua näyttää kaikille salilla oleville miten paskassa kunnossa olen. Mun mielikuvien mukaan kuntosalilla käy vaan valmiiks hyvässä kunnossa olevat nuoret miehet ja naiset, enkä tosiaan halua kuntoilla sellaisten katsellessa. Näköjään mun itsetuntokin on tippunut pohjalukemiin. (Tuskin salilla olijoita oikeesti kauheesti kiinnostaa tiirailla tai arvostella muita salikäyttäjiä)
Syytän myös nykyistä työtäni nykytilanteesta. On niin epäsäännölliset työajat ja vuorot, että menee niin pahasti ristiin mun miehen työaikojen kanssa. Ei jää sit aikaa yhdessä liikkua tai kuntoilla. Ja työssäni ei oo liikuntaa, mut oon aina töitten jälkeen niin kuollut ja väsynyt, etten jaksa työpäivinä mitään muuta tehdä. Työmatkatkin joutuu kulkemaan autolla, kun on sen verta pitkä matka. Oon alkanu miettimään työpaikan vaihdosta syksyllä/talvella, ehkä se parantais vähän mun elämänlaatua.
Mä päätän (lue: koetan) nyt ensiaskeleena vähentää turhaa syömistä. Yritän olla ostamatta kaupasta herkkuja ja kotona olevasta "herkkukaapista" ois varmaan aika hankkiutua eroon. Mun pitää pyytää miestä auttamaan tässä "tavoitteessa".
Ps. jos joku tietää nettisivun, jossa ois helppokäyttöinen ruokapäiväkirja/kalorilaskuri niin saa ystävällisesti linkittää, semmoinen vois olla avuks... :)
Se, että painaa 3-4kg enemmän kuin vaikka puoli vuotta sitten ei monen korvissa kuulosta kauhealta. Mutta omalla kohdallani se on katastrofi ja suuri muutos minäkuvassa, minä kun olen erittäin lyhyt ja pieni niin tässä kropassa 4kg lisää näkyy jo selvästi. Varsinkin kun extramassat kertyy mahaan ja reisiin. Ennen mulla oli myös sopivasti jäntevä kroppa, mutta nyt on liikunnan puutteessa kaikki lihakset surkastunu ja muuttuneet läskiksi. Mulla on kaapissa varmaan 10 paria farkkuja, jotka on jääny pieneks, paitojakin varmaan tuplaten. Ei tee mieli käydä ostamassa mitään uutta vaatetta, kun tuntuu, ettei mitkään vaatteet istu hyvin tai sitten niissä näyttää liian pulskalta.
Tulin eilen todella surulliseks, kun katoin pitkästä aikaa kokovartalopelistä itseäni. Selluliittiä oli ilmestynyt pakaroihin ja takareisiin. Järkyttävää! Ei sitä vielä kuukausi sitten ollut! Mitä mä oikeen teen? Eipä tarvii ainakaan harkita menevänsä uimarannoille.
Oon liian heikko pystyäkseni laihduttamaan tai aloittamaan kuntoilun. Ei musta ole siihen yksin. Mulla ei ole ketään kaveria, jolta voisin pyytää apua kuntoilussa. Se tekee, mut vaan entistä surullisemmaksi.
Miehestä ei ole paljon apua, kun tää on puoliks sen syytä, että oon päässy näin huonoon kuosiin. Yksin asuessa en koskaan raaskinut tuhlata ruokaa eikä silloin tullut syötyä ylimäärin kaikkea herkullista. On myös helpompi sortua syömään esim. karkkia tai sipsiä, jos toinen on päättänyt vaikka telkkaria katsoessa herkutella. Pitää sitä silloin itsekin mennä apajille, ettei toinen ahmatti syö kaikkea. Kaksin on helpompi antaa periks ja sortua herkutteluun.
Musta on tullut tunne-/tapasyöppö. Olen ollut sitä jo pitkään, mutta en koskaan näin vahvasti. Jos ei ole jaksanut laittaa mitään oikeaa ruokaa niin on ollut helppo tyydyttää nälkää vaikka sipsipussilla tai karkilla. Raskaan ja väsyttävän työpäivän jälkeenkin olo on kummasti kohentunut, kun on napsinut jotain herkkuja.
Tiedän, että mua on erittäin hankala motivoida liikkumaan tai laihduttamaan millään, sillä mua ei kiinnosta rehkiä tai asettaa tavoitteita. En saa tyydystystä tai nautintoa liikunnasta tai tavoitteiden saavutuksista. Kaikki tuntuu olevan vain ihan sama, mutta sit todellisuudessa kuitenkaan ei ole, helpompi on vaan antaa periks ja luovuttaa...
Haluaisin ehkä käydä kuntosalilla, mut tarviisin jonkun ohjaajan, se nimittäin ois varmaan ainut joka vois saada motivoitua mua liikkumaan. Mut personal-trainerit on liian kalliita. Enkä mä muutenkaan uskalla mennä kuntosalille. En ole oikeastaan koskaan käynyt, kerran vaan lukiossa liikuntatunnilla. Pelkään muiden arvostelua, enkä halua näyttää kaikille salilla oleville miten paskassa kunnossa olen. Mun mielikuvien mukaan kuntosalilla käy vaan valmiiks hyvässä kunnossa olevat nuoret miehet ja naiset, enkä tosiaan halua kuntoilla sellaisten katsellessa. Näköjään mun itsetuntokin on tippunut pohjalukemiin. (Tuskin salilla olijoita oikeesti kauheesti kiinnostaa tiirailla tai arvostella muita salikäyttäjiä)
Syytän myös nykyistä työtäni nykytilanteesta. On niin epäsäännölliset työajat ja vuorot, että menee niin pahasti ristiin mun miehen työaikojen kanssa. Ei jää sit aikaa yhdessä liikkua tai kuntoilla. Ja työssäni ei oo liikuntaa, mut oon aina töitten jälkeen niin kuollut ja väsynyt, etten jaksa työpäivinä mitään muuta tehdä. Työmatkatkin joutuu kulkemaan autolla, kun on sen verta pitkä matka. Oon alkanu miettimään työpaikan vaihdosta syksyllä/talvella, ehkä se parantais vähän mun elämänlaatua.
Mä päätän (lue: koetan) nyt ensiaskeleena vähentää turhaa syömistä. Yritän olla ostamatta kaupasta herkkuja ja kotona olevasta "herkkukaapista" ois varmaan aika hankkiutua eroon. Mun pitää pyytää miestä auttamaan tässä "tavoitteessa".
Ps. jos joku tietää nettisivun, jossa ois helppokäyttöinen ruokapäiväkirja/kalorilaskuri niin saa ystävällisesti linkittää, semmoinen vois olla avuks... :)
maanantai 9. heinäkuuta 2012
Enkeli-Elisa, totta vai tarua?
Joskus alkutalvesta huomasin facebookissa leviävän uuden yhteisön, Enkeli-Elisan. Tutustuin sivustoon tarkemmin, koska useat tuttuni olivat käyneet tykkäämässä siitä ja tuo aihe on itseänikin lähellä, monessa mielessä.
Itse en kyseisestä ryhmästä facebookissa "tykännyt", sillä en halua mainostaa vastaavia sivuja omalla nimelläni tai liittyä tuohon sivustoon syistä, joita en tässä mainitse, mutta tuttujen/kavereiden olisi ollut liian helppoa luoda mielleyhtymiä Enkeli-Elisan ja minun välilleni. Muutenkin Enkeli-Elisa-sanana kuulosti jotenkin ärsyttävältä, liian hyvin rimmaavalta ja jäi mielikuva, että Elisasta yritetään tehdä jotain pyhimystä enkelöimällä hänet.. Enkeleitä ei ole olemassa, nehän ovat satua, onko Enkeli-Elisa siis satuhahmo?
Kävin lukemassa kaikki Minttiksen eli Minttu Vettenperän oman blogin tekstit ja ns. Elisan päiväkirjatekstit. Luin myös Elisan isän kirjoittaman blogin läpi. Odotin todella synkkiä ja ahdistuneita kirjoituksia, varsinkin Elisan päiväkirjalta. Kuulostaa ehkä tyhmältä, mutta sisältö oli "tylsempää" kuin mitä odotin. Ehkä olen liian vanha sisäistämään Elisan ajatusmaailmaa, mutta tekstit olivat liian sisällöttömiä ja melko normaalia teiniangstia. Elisan käsiala oli ensinnäkin jotain aivan käsittämätöntä koukeroa, En ole koskaan nähnyt kenenkään tekevän yhtä rasittavia koukeroita jokaiseen kirjaimeen. Todella hidasta lukea ja varmasti hidasta myös kirjoittaa. Rupesin miettimään, että ihankohan oikeasti joku kirjoittaa masentuneena tuollaisella käsialalla. Itselle se ainakin vaatisi ihan liikaa ponnisteluja...
Minttis vaikutti mielestäni todella ärsyttävältä. Joten se, että hän on antanut omat kasvonsa "Enkeli-Elisalle" vaan korosti sitä, että hän on tekemässä aiheesta kirjaa. Että Enkeli-Elisa on yhtä kuin Minttu Vettenperä. Minttiksen blogista jotenkin hyppäsi silmille se, miten hän on kokenut samaa kuin Elisa. Ja Elisan isän blogista jäi vähän se vaikutelma, että Minttiksestäkin koetetaan tehdä jotain sankaria tai pyhimystä. Oi kun hän on niin rohkea ja ihana, että kirjoittaa tästä kirjan, antoi anteeksi entiselle kiusaajalleen, on siinä vasta jalo ja armelias ihminen. No unohdin koko Elisan useaksi kuukaudeksi, kun asia ei sen enempää minua kiinnostanut tai kantautunut minun silmiini.
Nyt sitten eilen huomasin uutisista, että Helsingin Sanomat kyseenalaistaa koko Elisan olemassaolon ja minäkin aloin miettiä, että onkohan koko juttu vaan nerokkaasti suunniteltu kusetus??
Uskon, että joskus on kuollut itsemurhaan joku Elisan tapainen tyttö, josta Minttu on saanut idean kirjalleen. Hän on vaan muuttanut mm. a) nimen, b) asuinpaikan c) kuolinajan d) vanhempien blogitekstien päiväykset (julkaistu ajastettuina) tai jopa että e) Minttis on itse kirjoittanut myös vanhempien blogin...
Tällä hetkellä mä uskon, että koko Enkeli-Elisan tapaus on Minttiksen oma keksimäjuttu; markkinointikikka ja tapa päästä julkisuuteen. Kuka oli viime vuonna kuullut Minttu Vettenperästä, EI KUKAAN! No nyt hänestä on kuullut arviolta satatuhatta henkilöä. Ja kirjakin on kuulemma myynyt hyvin.
Mun korvissa Enkeli-Elisa on kirosana. Jos Minttis esittää Helsingin sanomille todisteet Elin olemassa olosta, sitten uskon, mutta koko jutusta ja Minttiksestä on mennyt tän mediakohun myötä kyllä kaikki arvostus ja myötätunto.
Itse en kyseisestä ryhmästä facebookissa "tykännyt", sillä en halua mainostaa vastaavia sivuja omalla nimelläni tai liittyä tuohon sivustoon syistä, joita en tässä mainitse, mutta tuttujen/kavereiden olisi ollut liian helppoa luoda mielleyhtymiä Enkeli-Elisan ja minun välilleni. Muutenkin Enkeli-Elisa-sanana kuulosti jotenkin ärsyttävältä, liian hyvin rimmaavalta ja jäi mielikuva, että Elisasta yritetään tehdä jotain pyhimystä enkelöimällä hänet.. Enkeleitä ei ole olemassa, nehän ovat satua, onko Enkeli-Elisa siis satuhahmo?
Kävin lukemassa kaikki Minttiksen eli Minttu Vettenperän oman blogin tekstit ja ns. Elisan päiväkirjatekstit. Luin myös Elisan isän kirjoittaman blogin läpi. Odotin todella synkkiä ja ahdistuneita kirjoituksia, varsinkin Elisan päiväkirjalta. Kuulostaa ehkä tyhmältä, mutta sisältö oli "tylsempää" kuin mitä odotin. Ehkä olen liian vanha sisäistämään Elisan ajatusmaailmaa, mutta tekstit olivat liian sisällöttömiä ja melko normaalia teiniangstia. Elisan käsiala oli ensinnäkin jotain aivan käsittämätöntä koukeroa, En ole koskaan nähnyt kenenkään tekevän yhtä rasittavia koukeroita jokaiseen kirjaimeen. Todella hidasta lukea ja varmasti hidasta myös kirjoittaa. Rupesin miettimään, että ihankohan oikeasti joku kirjoittaa masentuneena tuollaisella käsialalla. Itselle se ainakin vaatisi ihan liikaa ponnisteluja...
Minttis vaikutti mielestäni todella ärsyttävältä. Joten se, että hän on antanut omat kasvonsa "Enkeli-Elisalle" vaan korosti sitä, että hän on tekemässä aiheesta kirjaa. Että Enkeli-Elisa on yhtä kuin Minttu Vettenperä. Minttiksen blogista jotenkin hyppäsi silmille se, miten hän on kokenut samaa kuin Elisa. Ja Elisan isän blogista jäi vähän se vaikutelma, että Minttiksestäkin koetetaan tehdä jotain sankaria tai pyhimystä. Oi kun hän on niin rohkea ja ihana, että kirjoittaa tästä kirjan, antoi anteeksi entiselle kiusaajalleen, on siinä vasta jalo ja armelias ihminen. No unohdin koko Elisan useaksi kuukaudeksi, kun asia ei sen enempää minua kiinnostanut tai kantautunut minun silmiini.
Nyt sitten eilen huomasin uutisista, että Helsingin Sanomat kyseenalaistaa koko Elisan olemassaolon ja minäkin aloin miettiä, että onkohan koko juttu vaan nerokkaasti suunniteltu kusetus??
Uskon, että joskus on kuollut itsemurhaan joku Elisan tapainen tyttö, josta Minttu on saanut idean kirjalleen. Hän on vaan muuttanut mm. a) nimen, b) asuinpaikan c) kuolinajan d) vanhempien blogitekstien päiväykset (julkaistu ajastettuina) tai jopa että e) Minttis on itse kirjoittanut myös vanhempien blogin...
Tällä hetkellä mä uskon, että koko Enkeli-Elisan tapaus on Minttiksen oma keksimäjuttu; markkinointikikka ja tapa päästä julkisuuteen. Kuka oli viime vuonna kuullut Minttu Vettenperästä, EI KUKAAN! No nyt hänestä on kuullut arviolta satatuhatta henkilöä. Ja kirjakin on kuulemma myynyt hyvin.
Mun korvissa Enkeli-Elisa on kirosana. Jos Minttis esittää Helsingin sanomille todisteet Elin olemassa olosta, sitten uskon, mutta koko jutusta ja Minttiksestä on mennyt tän mediakohun myötä kyllä kaikki arvostus ja myötätunto.
keskiviikko 27. kesäkuuta 2012
Vuodet vierii, aika abortin jälkeen
Siitä on nyt kulunut hieman yli kaksi vuotta, kun minulle tehtiin abortti. Ajattelin kertoa, mitä ajatuksia tuo tilanne minussa nyt herättää ja miten on vaikuttanut minuun.
On saattanut mennä pitkiäkin aikoja, etten ole ajatellut tapahtunutta ollenkaan. Olen ikäänkuin unohtanut ja pyyhkinyt sen mielestäni. Toki asia palaa mieleen heti ,jos lukee tai kuulee sanan abortti. Ja useimmiten myös silloin, kun näkee/kuulee/lukee sanan vauva tai lapsi.
Viime aikana tapahtunut on alkanut pyörimään vähän aiempaa useammin mielessäni. Syynä tähän on se, että nyt monet tutut, puolitutut, jopa kaverit ovat alkaneet perustaa perheitään ja tälläkin hetkellä tiedän varmaan viisi henkilöä, jotka ovat raskaana tai juuri synnyttäneet.. Facebookista paljastuu jatkuvasti lisää ja lisää tuttujani, jotka ovat raskaana tai jo saaneet lapsen. Mua raastaa! Ahdistaa! Olen vähän KATEELLINEN! Minäkin haluaisin olla raskaana ja saada lapsen kuten nuo muutkin. Mulle on tässä kahden vuoden aikana varmistunut se, että haluan jonain päivänä omia lapsia. Välillä mietin, millaista elämäni olisi sen lapsen kanssa, jos en olisi häntä abortoinut. Olisihan hän jo lähes 1,5-vuotias. Haluan olla niin kuin muutkin!
Eniten mua harmittaa nyt, etten voi hankkia tai yrittää saada lasta pariin vuoteen. Seurustelen edelleen kyllä saman miehen kanssa, mutta hän ei edelleenkään ole valmis isäksi tai perustamaan perhettä. Olen myös ajatellut aloittaa syksyllä pari vuotta kestävät opinnot. Ja opintojen jälkeen olisi hyvä olla vakituinen työ tiedossa ennen kuin hankkisi lapsia. Välillä mietin, että haluaisin jättää ehkäisyn pois. Kokeilla onneani. Jos nyt tulisin raskaaksi, pitäisin varmasti lapsen, vaikka mieheni ei asiasta innostuisikaan. (ainakin jos lapsi olisi terve...)
Yksi syy siihen, miksi aloitan opiskelemaan syksyllä on se, että mä kaipaan palavasti elämääni jotain uutta SISÄLTÖÄ! Mulla ei ole enää vanhoja kavereita jäljellä ja miehen kanssa meidän elämä junnaa liikaa paikallaan eikä tarjoa tarpeeksi mielenkiintoa ja virikkeitä. Aiemmin kokeilin hankkia toisen kissan, jotta elämässä ois vähän enemmän jotain, mut se ei onnistunut, kun kissat ei tullu toimeen (eikä mies halua ottaa enää uudelleen toista kissaa koeajalle.)
Uskoisin, että jos olisin pitänyt lapsen pari vuotta sitten, niin olisin kyllä selviytynyt tähän päivään asti ihan hyvin. Luulisin, että siten olisin pakottanut mieheni aikuistumaan ja ottamaan vastuuta. Uskoisin, että olisimme edelleen yhdessä vaikka meillä lapsi olisikin. Olisin ollut valmis äidiksi 20-vuotiaana. Olisin nytkin. Mutta näyttää nyt pahasti siltä, että tulen olemaan vähintään 25-v, ennen kuin uskallan oikeasti toteuttaa tämän haaveeni lapsesta. Pahin pelkoni olisi se, että en enää koskaan saisi lasta, etten tulisikaan enää raskaaksi! Joku abortin vastustaja varmasti pitäisi sitä juuri oikeutettuna ja karman lakina, että se olisi juuri se, mitä ansaitsisin tekoni jälkeen. Mä olen kyllästynyt odottamaan! Tuntuu, että kokoajan vaan odotan, että tapahtuis jotain ja että elämässä tapahtuis viimein jotain suurta ja isoa, joka pistäis asioita eteenpäin.
On saattanut mennä pitkiäkin aikoja, etten ole ajatellut tapahtunutta ollenkaan. Olen ikäänkuin unohtanut ja pyyhkinyt sen mielestäni. Toki asia palaa mieleen heti ,jos lukee tai kuulee sanan abortti. Ja useimmiten myös silloin, kun näkee/kuulee/lukee sanan vauva tai lapsi.
Viime aikana tapahtunut on alkanut pyörimään vähän aiempaa useammin mielessäni. Syynä tähän on se, että nyt monet tutut, puolitutut, jopa kaverit ovat alkaneet perustaa perheitään ja tälläkin hetkellä tiedän varmaan viisi henkilöä, jotka ovat raskaana tai juuri synnyttäneet.. Facebookista paljastuu jatkuvasti lisää ja lisää tuttujani, jotka ovat raskaana tai jo saaneet lapsen. Mua raastaa! Ahdistaa! Olen vähän KATEELLINEN! Minäkin haluaisin olla raskaana ja saada lapsen kuten nuo muutkin. Mulle on tässä kahden vuoden aikana varmistunut se, että haluan jonain päivänä omia lapsia. Välillä mietin, millaista elämäni olisi sen lapsen kanssa, jos en olisi häntä abortoinut. Olisihan hän jo lähes 1,5-vuotias. Haluan olla niin kuin muutkin!
Eniten mua harmittaa nyt, etten voi hankkia tai yrittää saada lasta pariin vuoteen. Seurustelen edelleen kyllä saman miehen kanssa, mutta hän ei edelleenkään ole valmis isäksi tai perustamaan perhettä. Olen myös ajatellut aloittaa syksyllä pari vuotta kestävät opinnot. Ja opintojen jälkeen olisi hyvä olla vakituinen työ tiedossa ennen kuin hankkisi lapsia. Välillä mietin, että haluaisin jättää ehkäisyn pois. Kokeilla onneani. Jos nyt tulisin raskaaksi, pitäisin varmasti lapsen, vaikka mieheni ei asiasta innostuisikaan. (ainakin jos lapsi olisi terve...)
Yksi syy siihen, miksi aloitan opiskelemaan syksyllä on se, että mä kaipaan palavasti elämääni jotain uutta SISÄLTÖÄ! Mulla ei ole enää vanhoja kavereita jäljellä ja miehen kanssa meidän elämä junnaa liikaa paikallaan eikä tarjoa tarpeeksi mielenkiintoa ja virikkeitä. Aiemmin kokeilin hankkia toisen kissan, jotta elämässä ois vähän enemmän jotain, mut se ei onnistunut, kun kissat ei tullu toimeen (eikä mies halua ottaa enää uudelleen toista kissaa koeajalle.)
Uskoisin, että jos olisin pitänyt lapsen pari vuotta sitten, niin olisin kyllä selviytynyt tähän päivään asti ihan hyvin. Luulisin, että siten olisin pakottanut mieheni aikuistumaan ja ottamaan vastuuta. Uskoisin, että olisimme edelleen yhdessä vaikka meillä lapsi olisikin. Olisin ollut valmis äidiksi 20-vuotiaana. Olisin nytkin. Mutta näyttää nyt pahasti siltä, että tulen olemaan vähintään 25-v, ennen kuin uskallan oikeasti toteuttaa tämän haaveeni lapsesta. Pahin pelkoni olisi se, että en enää koskaan saisi lasta, etten tulisikaan enää raskaaksi! Joku abortin vastustaja varmasti pitäisi sitä juuri oikeutettuna ja karman lakina, että se olisi juuri se, mitä ansaitsisin tekoni jälkeen. Mä olen kyllästynyt odottamaan! Tuntuu, että kokoajan vaan odotan, että tapahtuis jotain ja että elämässä tapahtuis viimein jotain suurta ja isoa, joka pistäis asioita eteenpäin.
lauantai 12. toukokuuta 2012
Muutoksia blogiini
Oon ajatellut uudistaa blogiani, poistaa liiallista synkkyyttä ja tuoda sen tilalle uutta sisältöä.. Ehkä sitten taas innostuisi kirjoittelemaan useammin. Aiemmin on tullut kirjattua lähinnä ikäviä ja synkkiä tapahtumia, jotta vielä joskus muistaisi eikä unohtaisi. Vuodet kuitenkin vierii ja hyvä niin =)
Ajattelin lisätä blogiini ruokajuttuja, kuvia kokkausyritelmistä ja lopputuloksista. Ja sitten aattelin kertoilla myös välillä kissoista, sillä olen vähän hurahtanut niihin. Ehkä myös vaatteita ja muotia käsittelen, ja sisustamista! Mahtaakohan tulla vaan liian sekava.. :D
Ulkoasun päivitys vois olla kuvioissa seuraavana..
maanantai 6. helmikuuta 2012
Mies ihastunut työkaveriinsa?
Mua ahdistaa ja on huono-olo. Luulen, että mun mies on ihastunut työkaveriinsa, olen aika varma asiasta! :'(
Sen vaan huomaa mieheni käytöksestä ja siitä että hän on alkanut juttelemaan työkaverinsa kanssa facebookissa iltaisin. Hymyilee kirjoittaessaan ja vastaa heti, kun on saanut työkaveriltaan viestin... Vaihtaa toiselle välilehdelle tai sulkee fb:n keskusteluikkunan heti kun tulen hänen koneensa luo vaikka halaamaan tai kysymään jotain. Mun oli aamulla vähän vaikea olla normaalina, kun hän oli lähdössä töihin. Tuli vaan niin paha mieli kun ajatteli, että siellä hän taas näkee ihastustaan...
Vihjailin hänelle yhtenä iltana, kun tiesin hänen juttelevan työkaverinsa kanssa facebookissa, että hän olisi kiinnostunut tästä. No tietenkin mieheni kielsi ja sanoi mua typeräksi jne. Mut luulen, ettei mun vaisto osu tässä asiassa harhaan. Ajattelin, etten rupea tekemään tästä mitään numeroa.
Ahdistaa tällä viikolla tulevat iltavuoroni, kun pelkään, että silloin kun en ole kotona hän juttelee tuolle työkaverilleen, mikäli tämä vaan on onlinena fb:ssä... Mun ei varmaan auta muu kuin toivoa että ihastus olisi yksipuolista sekä odottaa, että se menisi itsestään ohi.
Sen vaan huomaa mieheni käytöksestä ja siitä että hän on alkanut juttelemaan työkaverinsa kanssa facebookissa iltaisin. Hymyilee kirjoittaessaan ja vastaa heti, kun on saanut työkaveriltaan viestin... Vaihtaa toiselle välilehdelle tai sulkee fb:n keskusteluikkunan heti kun tulen hänen koneensa luo vaikka halaamaan tai kysymään jotain. Mun oli aamulla vähän vaikea olla normaalina, kun hän oli lähdössä töihin. Tuli vaan niin paha mieli kun ajatteli, että siellä hän taas näkee ihastustaan...
Vihjailin hänelle yhtenä iltana, kun tiesin hänen juttelevan työkaverinsa kanssa facebookissa, että hän olisi kiinnostunut tästä. No tietenkin mieheni kielsi ja sanoi mua typeräksi jne. Mut luulen, ettei mun vaisto osu tässä asiassa harhaan. Ajattelin, etten rupea tekemään tästä mitään numeroa.
Ahdistaa tällä viikolla tulevat iltavuoroni, kun pelkään, että silloin kun en ole kotona hän juttelee tuolle työkaverilleen, mikäli tämä vaan on onlinena fb:ssä... Mun ei varmaan auta muu kuin toivoa että ihastus olisi yksipuolista sekä odottaa, että se menisi itsestään ohi.
maanantai 16. tammikuuta 2012
Unelmia ja toimistohommia
Niin on taas uusi vuosi startannut, kovat on odotukset tälle vuodelle. Mut veikkaanpa, että lopputuloksena on jälleen pettymyksiä eikä mikään muutu..
Olen sittenkin jatkanut työsuhdettani tässä pienessä kaupallisessa yrityksessä, vaikka muualle haikailenkin.. Ajattelin ensin aloittavani nyt tammikuussa myynnin ammattitutkinnon suorittamisen työn ohella, mutta hylkäsin sitten sen ajatuksen. Ei ole tarpeeksi ehkä motivaatiota, rohkeutta ja kiinnostusta siihen, vaikka tuo koulutus ei kauaa olisikaan kestänyt. Ja itse kun sen ois joutunut maksamaan niin ois pakko ollu käydä niillä tunneilla, ettei rahat ois menny hukkaan.. En vaan koe pystyväni vastaamaan omista opintosuorituksistani; tarvitsen jonkun joka tuutoroi ja vahtii, että myös teen sovitut tehtävät jne! Siksi mielummin kävisin vaikka merkonomin perustutkinnon parissa vuodessa kuin tuollaisen 6-9kk koulutuksen itsenäisesti..
Olen tässä käynyt myös työkkärissä ammatinvalintatesteissä. Toivoin saavani niistä uusia näkökulmia ja vinkkejä sellaisiin ammattialoihin, joita en itse ole huomannut tai harkinnut. Tulokset olivat vähän pettymyksiä. Ei mitään uutta! Luonneosion tulokset vastasivat hyvin mielikuvaani itsestäni. Muut testit kertoivat, että olen keskitasoa parempi avaruudellista hahmottamiskykyä ja loogista päättelytaitoa vaativissa tehtävissä. Muissa keskitasoa. No eipä yllätys kun olen aina pärjännyt ns. älykkyystesteissä hyvin ja keskitasoa paremmin :)Ainut uusi ala, jota mulle ehdotettiin, olivat ns. toimistotyöt ja insinööri! Hahaha! Minäkö joku insinööri? Never! Ei ole pienintäkään kiinnostusta tai lahjoja teknisiä aloja kohtaan. Ja toimistotyöt olen aina mieltänyt liian tylsänä ja tietokonekeskeisenä. Toki nykyään, kun fyysinen kuntoni on aika heikko, olen jopa joutunut miettimään toimistotöiden kaltaisia kevyitä töitä tulevalle. Siksi en voi täysin varmana sanoa, etten ikinä tule tekemään toimistohommia.
Työkkärin täti kehotti mua hakemaan ammattikorkeaan tai yliopistoon, koska muuten mun tiedot ja taidot menee hukkaan, ammattikoulut ei tarjoa tarpeeksi älyllisiä haasteita mulle. Tottahan sen sanat olivat, mut mulla on nämä omat rajoittavat tekijäni :/ Luottamus omiin kykyihini ja pärjäämiseeni ovat erittäin alhaiset enkä uskalla tehdä muutoksia. En usko saavani ammattikorkeakouluista tarpeeksi tukea opiskeluihini, ja pelkään myös millaiseksi stressihirviöksi muuttuisin vaativien opiskelujen myötä, kun jo pelkästään ammattikoulun opinnäytetyö sai minut muuttumaan raivokiukkuäksyhirviöksi..
----
Vuodelle 2012 mulla on paljon unelmia. Tai eivät ne varmasti vielä 2012 ole toteutettavissa, mutta tulevaisuudessa kuitenkin. :)
Olen alkanut katselemaan omistusasuntoja netistä. Oi, haluaisin niin kovasti ostaa oman asunnon! Haaveissa olisi hommata suoraan kolmio, jotta olisi vähän enemmän tilaa eikä sit heti tarvitsisi muuttaa isompaa, jos vaikka lapsia joskus tulisi. Olisin valmis ottamaan lainaa jopa 100 000€, jos hyvä asunto sattuisi kohdalle. Eri seikka on kyl, et paljonko pankit mulle lainaa myöntäisi.. Tuskin paljon yhtään 15h/vk työsopparilla vaikka työni onkin vakituinen..
Äsken tulikin jo mainittua lapsista jotain. Olen alkanut haaveilemaan omasta lapsesta nyt viime aikana. Ehkä siksi, että lapsia on alkanut putkahtelemaan samanikäisille tuttavilleni ja muillekin tutuilleni. Olisin kyllä valmis. Olisinhan ollut jo silloin pari vuotta sitten (lue v.2009 blogimerkinnät)... Este on vaan edelleen sama kuin viimeksi: mieheni ei ole valmis isäksi ja ottamaan vastuuta. :/ Koen itse olevani vakavasti sitoutunut tähän meidän parisuhteeseen ja haluaisin mennä askeleita eteenpäin! Nykyisellään vaan tuntuu, että koko ajan vaan odotan, odotan, odotan,, (odotan, et tapahtuis jotain..)
Meidän parisuhteesta on tullut aika tasapaksua ja arkea. Kumpikin käy töissä ja vuorot menee aika usein pahasti ristiin. Mua rassaa, kun mies viettää kotiin tullessa aikaansa vaan tietokoneella kavereidensa kanssa pelaten joka helvetin päivä monta tuntia! tai sitten katsoo typeriä sarjoja telkkarista tuntikausia. Olen yrittänyt pyytää häntä viettämään aikaa minun kanssani, en vaan tiedä, mitä me voitaisiin yhdessä tehdä, kun tuntuu, ettei samat asia kiinnosta. Ei aina jaksaisi telkkariakaan katsella. Lenkillä ei pystytä käymään juuri koskaan, koska jompi kumpi on omista töistä niin uupunut, ettei enää illalla jaksa. Olen usein surullinen ja turhautunut, tuntuu, ettei toinen välitä tai halua panostaa yhteiseen aikaan. Mies ei myöskään halua lähteä juuri koskaan kanssani kaupungille tai mihinkään. Haluaisin joskus käydä baarissa tai jossain vaikka ihan vaan istumassa muutamalla, mutta EI, ei voi lähteä kahdestaan mihinkään. Baareissa voi hänen mielestään olla vaan isolla porukalla... Aina minun pitää ehdottaa lähtemistä johonkin ihmisten ilmoille, vaikka ihan ruokakauppaankin. Ärsyttävää! Joudun joka helvetin asian itsekseni suunnittelemaan ja toteuttamaan, kun toinen ei osaa olla yhtään oma-aloitteinen tai vastuullinen. Armeijan jälkeen tuo tais taantua takaisin yläasteikäiseksi! ;( Ois kiva, jos hän edes kerran ehdottaisi et
Mut ei. Minä se joka kerta joudun miettimään, koska meillä on aikaa käydä ruokaostoksilla. Muutenhan mies mussuttaa vaan jotain lähikaupan eineksiä, pitsaa jne. eikä ikinä tehtäis mitään oikeaa ruokaa, ellen minä aina ehdottais ja varmistais et kaupasta tulee ostettua aineksia.. Huoh......
Olen sittenkin jatkanut työsuhdettani tässä pienessä kaupallisessa yrityksessä, vaikka muualle haikailenkin.. Ajattelin ensin aloittavani nyt tammikuussa myynnin ammattitutkinnon suorittamisen työn ohella, mutta hylkäsin sitten sen ajatuksen. Ei ole tarpeeksi ehkä motivaatiota, rohkeutta ja kiinnostusta siihen, vaikka tuo koulutus ei kauaa olisikaan kestänyt. Ja itse kun sen ois joutunut maksamaan niin ois pakko ollu käydä niillä tunneilla, ettei rahat ois menny hukkaan.. En vaan koe pystyväni vastaamaan omista opintosuorituksistani; tarvitsen jonkun joka tuutoroi ja vahtii, että myös teen sovitut tehtävät jne! Siksi mielummin kävisin vaikka merkonomin perustutkinnon parissa vuodessa kuin tuollaisen 6-9kk koulutuksen itsenäisesti..
Olen tässä käynyt myös työkkärissä ammatinvalintatesteissä. Toivoin saavani niistä uusia näkökulmia ja vinkkejä sellaisiin ammattialoihin, joita en itse ole huomannut tai harkinnut. Tulokset olivat vähän pettymyksiä. Ei mitään uutta! Luonneosion tulokset vastasivat hyvin mielikuvaani itsestäni. Muut testit kertoivat, että olen keskitasoa parempi avaruudellista hahmottamiskykyä ja loogista päättelytaitoa vaativissa tehtävissä. Muissa keskitasoa. No eipä yllätys kun olen aina pärjännyt ns. älykkyystesteissä hyvin ja keskitasoa paremmin :)Ainut uusi ala, jota mulle ehdotettiin, olivat ns. toimistotyöt ja insinööri! Hahaha! Minäkö joku insinööri? Never! Ei ole pienintäkään kiinnostusta tai lahjoja teknisiä aloja kohtaan. Ja toimistotyöt olen aina mieltänyt liian tylsänä ja tietokonekeskeisenä. Toki nykyään, kun fyysinen kuntoni on aika heikko, olen jopa joutunut miettimään toimistotöiden kaltaisia kevyitä töitä tulevalle. Siksi en voi täysin varmana sanoa, etten ikinä tule tekemään toimistohommia.
Työkkärin täti kehotti mua hakemaan ammattikorkeaan tai yliopistoon, koska muuten mun tiedot ja taidot menee hukkaan, ammattikoulut ei tarjoa tarpeeksi älyllisiä haasteita mulle. Tottahan sen sanat olivat, mut mulla on nämä omat rajoittavat tekijäni :/ Luottamus omiin kykyihini ja pärjäämiseeni ovat erittäin alhaiset enkä uskalla tehdä muutoksia. En usko saavani ammattikorkeakouluista tarpeeksi tukea opiskeluihini, ja pelkään myös millaiseksi stressihirviöksi muuttuisin vaativien opiskelujen myötä, kun jo pelkästään ammattikoulun opinnäytetyö sai minut muuttumaan raivokiukkuäksyhirviöksi..
----
Vuodelle 2012 mulla on paljon unelmia. Tai eivät ne varmasti vielä 2012 ole toteutettavissa, mutta tulevaisuudessa kuitenkin. :)
Olen alkanut katselemaan omistusasuntoja netistä. Oi, haluaisin niin kovasti ostaa oman asunnon! Haaveissa olisi hommata suoraan kolmio, jotta olisi vähän enemmän tilaa eikä sit heti tarvitsisi muuttaa isompaa, jos vaikka lapsia joskus tulisi. Olisin valmis ottamaan lainaa jopa 100 000€, jos hyvä asunto sattuisi kohdalle. Eri seikka on kyl, et paljonko pankit mulle lainaa myöntäisi.. Tuskin paljon yhtään 15h/vk työsopparilla vaikka työni onkin vakituinen..
Äsken tulikin jo mainittua lapsista jotain. Olen alkanut haaveilemaan omasta lapsesta nyt viime aikana. Ehkä siksi, että lapsia on alkanut putkahtelemaan samanikäisille tuttavilleni ja muillekin tutuilleni. Olisin kyllä valmis. Olisinhan ollut jo silloin pari vuotta sitten (lue v.2009 blogimerkinnät)... Este on vaan edelleen sama kuin viimeksi: mieheni ei ole valmis isäksi ja ottamaan vastuuta. :/ Koen itse olevani vakavasti sitoutunut tähän meidän parisuhteeseen ja haluaisin mennä askeleita eteenpäin! Nykyisellään vaan tuntuu, että koko ajan vaan odotan, odotan, odotan,, (odotan, et tapahtuis jotain..)
Meidän parisuhteesta on tullut aika tasapaksua ja arkea. Kumpikin käy töissä ja vuorot menee aika usein pahasti ristiin. Mua rassaa, kun mies viettää kotiin tullessa aikaansa vaan tietokoneella kavereidensa kanssa pelaten joka helvetin päivä monta tuntia! tai sitten katsoo typeriä sarjoja telkkarista tuntikausia. Olen yrittänyt pyytää häntä viettämään aikaa minun kanssani, en vaan tiedä, mitä me voitaisiin yhdessä tehdä, kun tuntuu, ettei samat asia kiinnosta. Ei aina jaksaisi telkkariakaan katsella. Lenkillä ei pystytä käymään juuri koskaan, koska jompi kumpi on omista töistä niin uupunut, ettei enää illalla jaksa. Olen usein surullinen ja turhautunut, tuntuu, ettei toinen välitä tai halua panostaa yhteiseen aikaan. Mies ei myöskään halua lähteä juuri koskaan kanssani kaupungille tai mihinkään. Haluaisin joskus käydä baarissa tai jossain vaikka ihan vaan istumassa muutamalla, mutta EI, ei voi lähteä kahdestaan mihinkään. Baareissa voi hänen mielestään olla vaan isolla porukalla... Aina minun pitää ehdottaa lähtemistä johonkin ihmisten ilmoille, vaikka ihan ruokakauppaankin. Ärsyttävää! Joudun joka helvetin asian itsekseni suunnittelemaan ja toteuttamaan, kun toinen ei osaa olla yhtään oma-aloitteinen tai vastuullinen. Armeijan jälkeen tuo tais taantua takaisin yläasteikäiseksi! ;( Ois kiva, jos hän edes kerran ehdottaisi et
käydäänkö keskiviikkona kaupassa hoitamassa ruokaostokset, kun sulla näyttää olevan sillon ainut vapaa viikkoon?
Mut ei. Minä se joka kerta joudun miettimään, koska meillä on aikaa käydä ruokaostoksilla. Muutenhan mies mussuttaa vaan jotain lähikaupan eineksiä, pitsaa jne. eikä ikinä tehtäis mitään oikeaa ruokaa, ellen minä aina ehdottais ja varmistais et kaupasta tulee ostettua aineksia.. Huoh......
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
