Aborttipäivä.

Olo on ollut viime päivät kuin olisin koko ajan jossain aineissa ja sekaisin. Heittää päässä, huippaa, näkötila hämärtyy ja silmiä on vaikea kohdistaa, päässä tuntuu leijuva ja tokkivä tunne. Pystyy melkein tuntemaan miten aivot lähettävät käskyjä etanavauhdilla hermoratoja pitkin. Hyrr.

Torstai oli kauhea päivä.

Menin aamulla sairaalaan, oli inhottavaa yrittää löytää oikea osasto sillä paikka on sokkeloinen ja mielestäni huonosti opastettu. Menin pikkuruisella hissillä, joka oli kooltaan samaa luokkaa lentokoneiden ja pikajunien vessakoppien kanssa. 5. kerros. Naistentautien osasto. Vastapäätä synnytysosastoa, jotenkin ironista. Ajattelin, että seuraavan kerran olen kyllä tässä sairaalassa tuolla vastapäisellä osastolla..

Odottelin reilut puolituntia ennen kuin minut tultiin noutamaan huoneeseeni. Sain oikein kivan pikku huoneen käytävän päästä. Toistaalta ajattelin, että olenpahan siellä ikäänkuin piilossa kaikilta muilta ja unohdettuna suljetun oven taakse. Huoneessa oli pari ikkunaa, sairaalasänky, vaatekaappi, telkkari ja wc-tilat suihkuineen. Ihan viihtyisää. Miinusta siitä, ettei ollut peittoa. Vilukissana oisin ehkä kaivannut oikean peiton lakanapeiton tilalle.

Sain keltaiset yli-isot ja kuluneet sairaalavaatteet, yhdenkoon sukat ja verkkoalkkarit. Puettuani ne tuli hoitaja, antoi särkylääkettä ja sitten raskaudenkeskeyttäminen alkoikin. Lääke, mitä käytettiin siihen tarkoitukseen oli kuulemma närästyslääkettä. Olin ehkä aika yllättynyt kuullessani, että närästyslääkkeellä olisi tuollainen sivuvaikutus emättimeen pillereinä laitettuna. Tässä vaiheessa kello oli n. 9.30. Eikä ruokaa saanut ennen kuin sikiö ja istukka olivat ulkona kehostani.

Makoilin vuoteessa ja mietiskelin asioitani, katselin tunnin tai pari telkkaria kunnes ohjelmat kääntyivät ostoskanaviksi. Pyysin lisää lääkkeitä kipuihin joita alkoi olla enemmän. Jouduin käyttämään vessa-asioillani metallista pönttöä, jotta henkilökunta pystyi tarkkailemaan koska istukka ja sikiö tulevat ulos. Sen jälkeen pääsisin kuulemma kotiin ja saisin syödä.

Joskus puolikahdentoista tienoilla alkoi tulla yllättävän kovia kipuja. Oli pakko taas pyytää lisää lääkkeitä, vaikka edellisestä kerrasta olikin ehkä vasta tunti. Tuntui, että hoitajilla kesti ikuisuus saapua huoneeseeni. Makasin tuskissani kippurassa sängyllä ja odotin kuulevani askeleet käytävästä ja huoneeni oven käyvän. Oli vaikea saada edes hengitettyä. Olin yltäpäältä kylmässä tuskanhiessä ja haukoin vain henkeäni. Suu oli rutikuiva. En edes meinannut jaksaa kohdistaa katsettani minnekään. Näytin varmasti todella sairaalta, kärsivältä ja surkealta. Mutta tottakai hoitajat ovat nähneet ihmisiä kaltaisessani tilanteessa lukemattomia kertoja aiemminkin.

Sain kipupiikin suoraan käsivarteni lihakseen. Menin varmaan puoleksi tunniksi istumaan vessan metallipöntölle ja nojailemaan kaakeliseinään kun tuntui että muuten pyörryn. Jostain syystä se tuntui edes vähän vähemmän tuskaisalta kuin sängynpohjalla makoilu. Suu oli rutikuiva. Sormista ja varpaista katoili tuntokin välillä siinä istuessani. Ärsytti, kun jouduin pyytämään hoitajilta vettäkin, olin liian heikko ja kivuissani pystyäkseni hakemaan itse mukia pöydältä ja laskemaan hanasta vettä tuon päivän aikana moneenkin otteeseen.

Makoilin sängyllä ja koetin päästä jonkinlaiseen hortoilevaan uneen. Pyysin lisää lääkkeitä, kun tuntui, ettei lihakseen pistetty vaikuttanut juuri lainkaan. Hoitajilta kuulin, että tämmöinen kipuvaihe on normaalia ja tarkoittaa yleensä sitä että istukka ja sikiö ovat syntymässä. Toivoin niin todella, että saisin kaiken sen veren, hyytymät, kuonan ja raskausmateriaalin mahdollisimman pian sisältäni. Välillä mietin oliko tuo kaikki tämän arvoista, helpommalla olisin varmaan päässyt synnyttämällä lapsen 9kk kuluttua..

Oli totta että kivut helpottivat aina hetkeksi, kun isoja hyytymiä poistui kehostani. Ja varsinkin sitten kun vihdoin istukkakin oli ulkona. Sikiötä hoitaja ei huomannut kuulemma missään vaiheessa, mutta sehän oli vissiin niin pienikin ettei sitä olisi kunnolla erottanut kaiken sen verisotkun keskeltä. En viitsinyt kovin innokkaasti korjata hoitajaa, että kyseinen "papu" niinkuin hän sitä nimitti, sentään ultrakuvien mukaan oli +20millinen ja luulisi sellasen kyllä erottuvan jos vaan osasi etsiä ja katsoa. Mut anyway. Sainpahan viimein jotain ruokaa. Toivat minulle jotain maksakastiketta, salaattia ja perunoitasekä raparperikiisseliä. Söin ihan jokaisen pikkumurusenkin ja jäi vähän nälkäkin. En varmaan edes kunnolla maistanut ruokaa sitä syödessäni, ainakin tuntui että makuaistini oli jotenkin turtunut ja vajaatoimintainen.

Havahduin horrostilastani, kun iltahoitajalta kolmen jälkeen antoi luvan lähteä kotiin, pyysin samalla vielä särkylääkettä lisää. Keräsin hetken voimia sängyllä ja puin päälleni omat vaatteeni. Jotenkin tykkäsin olla sairaalassa, tuntui ehkä jopa vähän ikävältä lähteä sieltä pois.. Kello oli noin 15.25 kun istuin sairaalan edessä bussipysäkillä odottamassa linja-autoa keskustaan.