28. Joulukuuta klo 00:35

On ihanan pimeää. Matka on kestänyt jo pari tuntia ja silmäni ovat tottuneet jo talviyön pimeyteen. Tuijotan vähän väsyneesti takapenkin ikkunasta ulos ja nojaan oveen niin että nenäni melkein koskettaa kylmää ikkunaa. Hengitykseni huurustaa ikkunaa vähän ja siitä isäni ei pitäisi. Mutta eihän hän näe nyt taakseen ja siksi voin rauhassa vaikka kirjoittaa huuruun.

Ulkona on niin paljon lunta - ihanan paljon. Lunta sataa hiljalleen koko ajan ja kinoksen ovat täyteläisen ja pehmeän näköisiä. Olisi ihana käydä vähän hyppimässä niissä ja jättää jalanjälkensä niihin, kunnes lumi ne taas peittäisi. Jotenkin lumi ja pimeys saavat minut tuntemaan oloni turvalliseksi. On kuin olisi kotona lämpimässä. Tiedän tarkkaan miltä tuntuisin seistä yksin tuolla ulkona jossain aukiolla lumen ja pimeyden ympäröimänä. Olo olisi rauhallinen, tyyni ja ennen kaikkea onnellinen.

Jalkaa pistelee. Joudun heiluttelemaan sitä, jotta puutumisentunne katoaisi. Tekisi mieli ottaa kengät pois, mutta jalkoja varmasti paleltaisi. Matkaa on vielä jäljellä ja syvennyn taas ajatuksiini ja tuijottamaan ulos.

Pilvet ovat peittäneet taivaan melko hyvin. Ainakin se näyttää niin tummalta ja syvänpehmeältä. Miltähän tuntuisi katsella maailmaa tuolta korkeuksista, vaikka pilvien tasolta, juuri nyt. Olisin muualla, poissa näistä tutuista kuvioita ja arjesta.

Siirrän katseeni edessä aukeavaan tiehen. Automme valokeila valaisee lumeen peittyvää tietä ja harvat hiutaleet leijailevat valossa. Kukaan ei puhu. Ei edes radio ole päällä. Muut varmaan luulevat minunkin nukkuvan siskoni lailla. Sonja näyttää niin puhtaalta ja pieneltä, jotenki hauraalta. Pidän hänestä nukkuvana. Sanat ja teot eivät loukkaa eivätkä satuta ja tulemme toimeen hyvin. Välillä mietin, ajatteleeko hän koskaa asioita kannaltani. Ehkä ei, sillä en usko hänen pystyvän siihen. Kunpa tietäisi, mitä tunnen ja ajattelen. Ajatteleminen se on kyllä hiljaista puuhaa. Kukaan ei arvaa ikinä, miten paljon asioita mielessäni nytkin liikkuu.

Lumi. Kylmää ja petollista. Auton lämpömittari näyttää -21 pakkasastetta. Ulkona tulisi äkkiä kylmä paksusta mustasta toppatakistani huolimatta. Voin kuvitella miten kylmä hiipisi karvasaappaitteni lävitse ja pakkanen pistelisi reisiä. Farkut ja takki eivät kauaa lämmittäisi, vaan vapisisin varmasti kylmästä. Kuinkahan kauan menisi, että hypotermia valtaisi minut, jos jäisin paikoilleni maahan. Haluttaisi kaivaa lumeen pieni onkalo ja ryömiä sinne nukkumaan ehkä jopa iäksi. Minun hyinen hautani. Lämmin tukahduttava turvapaikkani.

Siirrymme valtatielle ja katuvalot valaisevat taas tietämme. Suuntaamme kotia kohti. Muutkin huomaavat, etten nukkunutkaan, mutten jaksa keskutella heidän kanssaan nyt. Olisin halunnut vielä jatkaa sillä pimeällä tiellä.

Katson valopylväitä ja en ajattele mitään. Tuijotan vain vastaantulojoiden autoja ja valopylväitä. Vilkaisen Sonjaa ja muistan aiemmat ajatukseni hänestä. Surullista, miten hän nytkin katsoo minua vähän ärtyneesti ja vihaten. Ehkä hänkin oppii joskus ajattelemaan. Palaan taas tähän turtuneeseen olotilaani ja lopetan ajattelun. Alamme muutenki lähestyä taajamaa ja teollisuusyritysten neonvalolla varustettuja logoja loistaa pimeästä. Ovatpa ne kauniita. Punaista, sinistä ja valkeaa.

Iskä avaa radion. Matkamme alkaa olla päätöksessä.
Olemme kotiovella klo 02:03. Salaa toivomaani auto-onnettomuutta ei tullut tälläkään kerralla. Ehkä ensi matkalla sitten.